Puolueellisuus Lähi-itä-tutkimuksessa rapauttaa uskottavuuden

Suomalaisessa akatemiassa ja mediassa Lähi-itä-tutkimus on noussut viime vuosina merkittäväksi keskustelunaiheeksi, ei vain alueen monimutkaisten poliittisten kiistojen vuoksi, vaan myös tutkijoiden omien asenteiden takia. Huolestuttava ilmiö on se, että merkittävä osa tutkijoista näyttää vahvasti asettuvan palestiinalaisten puolelle ja suhtautuu Israelin toimintaan yksipuolisesti kriittisesti. Objektiivinen analyysi vaikuttaa korvautuneen subjektiivisella aktivismilla. Mutta mistä tämä vinouma johtuu, ja miten se vaikuttaa tutkimuksen ja journalismin luotettavuuteen?

Ensimmäinen selittävä tekijä lienee historiallinen vasemmistolaisuus. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat tuki vahvasti Israelia, mikä sai Neuvostoliiton vastaavasti tukemaan arabimaita. Tämä jako heijastui myös Suomeen, missä vasemmistopiirit omaksuivat käsityksen, että Israel oli länsimaisen imperialistisen vallan edustaja ja Palestiina sen sorrettu uhri. Vaikka kylmä sota on päättynyt, nämä asenteet ovat säilyneet elinvoimaisina ja siirtyneet sukupolvelta toiselle vasemmistolaisissa ja akateemisissa piireissä.

Toinen merkittävä tekijä löytyy Helsingin yliopiston islam-tutkimuksesta. Pitkään vallitsevana ajatuksena oli, että koska islamistiset hirmuteot, kuten naisten ja vähemmistöjen alistaminen sekä terrorismi, tulevat jatkuvasti esille mediassa, tutkijoiden tehtävänä oli tuoda esiin islamin myönteisiä puolia. Tämä lähestymistapa on saattanut kannustaa tietynlaiseen positiivisten narratiivien etsimiseen, mikä puolestaan on voinut johtaa osittain puolueelliseen tarkastelutapaan, etenkin kun tutkimusaiheena ovat olleet Lähi-idän konfliktit.

Puolueellisuus ei ole ongelma vain Lähi-idän-tutkimuksen näkökulmasta, vaan se heikentää myös koko tieteenalan uskottavuutta. Kun tutkija valitsee puolen sen sijaan, että tarkastelisi asioita objektiivisesti ja monipuolisesti, se heijastuu julkiseen keskusteluun. Median on vaikea olla puolueeton, jos se luottaa vahvasti näihin tutkijoihin uutisointinsa lähteinä. Seurauksena on kierre, jossa sekä tutkimus että uutisointi vahvistavat toistensa yksipuolisuutta, samalla kun kansalaisten luottamus molempiin rapautuu.

Tässä tilanteessa on aiheellista kysyä: Onko tutkijoiden puolueellinen lähestymistapa tietoista uran edistämistä, vai onko alan sisällä vain yksinkertaisesti valikoitunut tietynlaisia tutkijoita? Kriittisemmät ja puolueettomammat näkökulmat kohtaavat usein vastustusta, ja niitä esittävät tutkijat voivat kohdata haasteita apurahojen saamisessa tai urakehityksessä. Tämä vinouma tukee eräänlaista akateemista kuplaa, jossa vastakkaiset näkemykset jäävät pimentoon.

Suomen Lähi-itä-tutkimuksessa ja sen pohjalta tehdyssä uutisoinnissa tarvittaisiin kipeästi puolueettomampaa otetta. Tasapainoinen, monipuolinen ja kriittinen analyysi lisäisi sekä tutkijoiden että median uskottavuutta. Ilman tällaista muutosta on vaarana, että koko tieteenala menettää arvovaltansa ja muuttuu poliittiseksi työkaluksi, jolla edistetään omia ideologisia näkemyksiä.

Lopulta kysymys kuuluu: onko tutkimuksen tehtävä palvella totuutta vai ajatusmaailmaa? Toivon, että tulevaisuudessa Lähi-itä-tutkimus Suomessa tervehdyttää itseään, jotta sen tarjoama tieto voi olla uskottavaa ja aidosti valaisevaa – ilman poliittista painolastia.