Dialogin dyynit

Yhteiskunnalliset keskustelut ajautuvat yhä useammin umpikujaan, jossa vastapuolia ei erottele niinkään faktat kuin se, mihin kohtaan kompleksisuutta vedetään normatiivinen raja . Usein tämä raja esitetään itsestään selvänä, jopa teknisenä – vaikka kyse on aina arvovalinnasta. Kompleksinen yhteiskunta ei ole järjestelmä, jossa syy–seuraus-suhteet ovat lineaarisia tai tulokset helposti ennustettavia. Markkinat, instituutiot ja yksilöiden valinnat muodostavat dynaamisen kokonaisuuden, jossa samat mekanismit voivat tuottaa sekä toivottuja että ei-toivottuja seurauksia. Tässä ympäristössä politiikka ei voi olla pelkkää optimointia, vaan se on väistämättä rajanvetoa . Normatiivinen raja syntyy aina siitä, mikä ilmiö tulkitaan hyväksyttäväksi järjestelmän ominaisuudeksi ja mikä määritellään korjattavaksi ongelmaksi. Esimerkiksi tuloerot voidaan nähdä joko kannustinjärjestelmän seurauksena tai epäoikeudenmukaisena kasautumisena. Molemmat tulkinnat voivat nojata samoihin empiirisiin havainto...

Meidät on ohjelmoitu selviytymään. Evoluutiopsykologian valossa ihmisen "moraalinen taju" on pitkälti biologinen työkalu, joka on kehittynyt edistämään yhteistyötä ja siten laumamme eloonjäämistä. Kun tunnemme pistoa sydämessämme nähdessämme vääryyttä, kyseessä on usein vuosituhansien aikana hienosäätynyt vaisto: epäsosiaalinen käytös vaarantaa ryhmän koheesion, ja siksi meidät on varustettu empatiakyvyllä. Mutta tässä kohdassa kriittinen analyytikko pysähtyy. Jos moraali on vain selviytymisstrategia – eräänlainen biologinen algoritmi – voimmeko puhua todellisesta eettisestä velvoitteesta ? Biologinen fakta vs. moraalinen arvo On tehtävä selvä ero kahden asian välille: sen, miten me tosiasiallisesti toimimme, ja sen, miten meidän tulisi toimia. Empiirisesti voimme osoittaa, että ihminen on taipuvainen altruismiin. Voimme mitata aivojen välittäjäaineita, jotka aktivoituvat auttamistilanteissa. Tämä on arvokasta dataa, mutta se on vasta kuvaus mekanismista, ei peruste velvoit...

Kun keskustelu kääntyy moraaliin, törmätään usein pelkoon: jos kukaan ei valvo ylhäältä päin, mikä estää meitä vajoamasta kaaokseen? Tämä kysymys paljastaa syvän epäluottamuksen ihmisluontoa kohtaan. Se olettaa, että ihminen on pohjimmiltaan ”paha poika”, joka tarvitsee ulkopuolisen kurinpitäjän pysyäkseen kaidalla tiellä. Tässä kohtaa kuvaan astuu moraalinen autonomisuus . Se on ajatus siitä, että ihminen on kykenevä määrittämään omat eettiset sääntönsä järjen ja empatian avulla, ilman ulkoista pakkoa tai pelkoa rangaistuksesta. Se ei ole anarkiaa, vaan päinvastoin: se on korkeinta mahdollista vastuunottoa. Lapsuuden säännöistä aikuisuuden oivallukseen Saksalainen filosofi Immanuel Kant määritteli valistuksen ihmisen ulosastumiseksi itseaiheutetusta alaikäisyydestä. Moraalinen alaikäisyys on sitä, että toimimme oikein vain siksi, että laki käskee tai Jumala vaatii. Se on ”moraalinen talutushihna”. Moraalinen autonomisuus taas tarkoittaa, että ihminen noudattaa moraalilakia, koska hän...

  Ihminen on tarinoita rakentava eläin, ja kaikkein kipeimmin me tarvitsemme tarinaa silloin, kun kohtaamme jotain käsittämätöntä. Maailmassa tapahtuva pahuus – viaton kärsimys, väkivalta ja sattumanvarainen tuho – luo kognitiivisen dissonanssin, jota psyykemme ei kestä ilman selitystä. Meidän on pakko rakentaa syy-seuraussuhde sinnekin, missä vallitsee kaaos. Historiallisesti olemme ulkoistaneet pahuuden arkkityypeille. Kuten some-keskustelujen ja teologisten väittelyiden loputon suo osoittaa, hahmo nimeltä "Saatana" on toiminut vuosituhansia täydellisenä syntipukkina. Jos pahuus on ulkopuolinen voima tai houkutus, maailma pysyy järjestyksessä: on olemassa "me", jotka olemme hyviä, ja "tuo", joka korruptoi meidät. Tämä on mielen suojamuuri. Jos pahuus olisi pelkkää molekyylien satunnaista törmäilyä tai sosiopaattista aivokemiaa, maailma tuntuisi pelottavan turvattomalta. Vapaa tahto: Vastuu vai puolustusmekanismi? Kun uskonnollinen mytologia kohtaa modern...

  Johdanto: moraalinen into ja taloudellinen paradoksi Suomalaisessa julkisessa keskustelussa esiintyy toistuva piirre, jota arkikielessä kutsutaan hurskasteluksi: halu osoittaa moraalista oikeamielisyyttä, vastuullisuutta ja arvojen puhtautta. Ilmiö esiintyy kulutustottumuksissa, yritysviestinnässä ja erityisesti politiikassa. Taloustieteellisesti ilmiötä ei kuitenkaan tule käsitellä moraalisena poikkeamana, vaan preferenssinä – yksilöiden taipumuksena arvostaa tietynlaista käyttäytymistä ja identiteettiä. Preferenssit ovat talousjärjestelmän lähtökohta, eivät häiriö. Kysymys ei ole siitä, onko moraalinen signaalointi sinänsä hyvä tai huono, vaan siitä, missä institutionaalisessa ympäristössä se ohjautuu. Väärissä rakenteissa se johtaa symbolipolitiikkaan ja tehottomuuteen; oikeissa rakenteissa se voi tuottaa kysyntää, investointeja ja työpaikkoja. Hurskastelu signaalina: empiirinen perusta Taloustieteellinen tutkimus on jo pitkään tunnistanut niin sanotun prososiaalisuuden ja sta...

  Julkisessa keskustelussa toistuu ajatus, että jos jokin toimenpide on moraalisesti hyvä – kuten rahan lisääminen mielenterveyspalveluihin – se on myös automaattisesti toimiva ratkaisu. Tämä ajattelutapa on inhimillinen mutta vaarallinen. Se ohittaa sen tosiasian, että yhteiskunnalliset toimenpiteet eivät ole vain resursseja, vaan kannustimia . Nuorten pahoinvoinnin kohdalla tämä näkyy erityisen selvästi. Kun lähtötilanne määritellään psyykkiseksi ongelmaksi, ratkaisu haetaan kliinisestä järjestelmästä. Lisätään terapiaa, madalletaan hoitoon pääsyn kynnystä ja laajennetaan diagnoosikriteerejä. Näin toimimalla uskotaan autettavan. Mutta samalla luodaan ympäristö, jossa yhä useampi nuori oppii tulkitsemaan tavalliset elämänhaasteet sairauden kielellä. Tämä ei ole väite siitä, etteikö mielenterveyshoito auttaisi ketään. Auttaa. Kyse on mittakaavasta ja rakenteesta. Kun hoitojärjestelmä laajenee ilman selkeää vaikuttavuusvastuuta, syntyy ilmiö, jossa palvelun saatavuus lisää sen kä...

  Keskustelu Venäjän Pride-rajoituksista paljastaa tutun ilmiön: voimakas moraalinen intuitio esitetään yhteiskuntapolitiikan perusteluna ilman, että sen seurauksia tai toimivuutta arvioidaan empiirisesti. Ulkoisesti validi politiikka ei synny siitä, miltä ratkaisu tuntuu , vaan siitä, mitä se tekee mitattavissa olevassa todellisuudessa. Moni kommentoija ylistää Venäjä n toimia “terveenä järkenä”. Väite implikoi kahta oletusta: ensinnäkin, että Pride-tapahtumat aiheuttavat yhteiskunnallista haittaa, ja toiseksi, että niiden rajoittaminen vähentää tätä haittaa. Kumpikaan oletus ei kestä empiiristä tarkastelua ilman lisänäyttöä. Aloitetaan haittaväitteestä. Pride-tapahtumat ovat julkisia mielenilmauksia, eivät seksuaalisia tekoja. Samaa julkisen tilan normia sovelletaan paraateihin, uskonnollisiin kulkueisiin ja poliittisiin mielenosoituksiin. Jos haitta olisi näkyvä seksuaalisuus , pitäisi pystyä osoittamaan kausaalinen yhteys tapahtumien ja esimerkiksi lasten hyvinvoinnin, rik...

  Kun otsikossa vilahtaa sana moraali , lukija tietää jo ennen tekstin avaamista, mistä on kyse – ei siitä, mitä tapahtuu, vaan siitä, miten tapahtunut halutaan nähdä. Moraali on sana, joka lupaa selkeyttä mutta usein tuottaa päinvastaista: käsitteellisen sumuverhon. Verotus voidaan esittää helpotuksena, omaisuuteen kajoaminen solidaarisuutena ja tappaminen välttämättömyytenä, kunhan ne puetaan moraalin kieleen. Samat teot ilman tätä kehystä näyttäytyvät varkautena, pakottamisena tai väkivaltana. Ero ei synny teoista, vaan sanoista. Tässä ei ole kyse kyynisyydestä vaan analyysistä. Moraali ei ole empiirinen muuttuja. Sitä ei voi mitata, falsifioida eikä operationalisoida samalla tavalla kuin vaikkapa verokiilaa, tulonmuodostusta tai kannustimia. Moraali toimii jälkikäteisenä oikeutuksena, ei selittävänä tekijänä. Kun moraali korvataan sanoilla kuten väki , mobilisaatio , hegemonia tai vallankäyttö , asetelma muuttuu. Huomio siirtyy pois siitä, mikä pitäisi tuntua oikealta , ja...

  Joskus video, saarna tai “opetus” synnistä tuntuu yllättävän tarpeelliselta. Ei siksi, että olisit erityisen huono ihminen, vaan siksi, että se osuu johonkin sisäiseen kohtaan, jossa on jo valmiiksi jännite: pelko, häpeä, tarve hallita elämää, tarve olla “oikein”, tarve kuulua. Terapeuttisesta näkökulmasta tämä ei ole ensisijaisesti teologinen kysymys. Se on hermoston ja mielen kysymys: mikä minussa rauhoittuu, kun kuulen tämän? ja mikä minussa herää hälytystilaan? Syntipuhe toimii usein kuin sisäinen järjestyksenvalvoja. Se lupaa selkeyttä. Se tarjoaa kartan: tässä on rajat, tässä on vaarat, tässä on oikea tie. Ja jos sisälläsi on valmiiksi epävarmuutta, se kartta voi tuntua helpottavalta. Moni meistä ei janoakaan rakkautta ensimmäisenä, vaan ennustettavuutta. Ennustettavuus on turvaa. Mutta samalla syntipuhe voi avata toisen oven: häpeän. Häpeä ei ole sama kuin syyllisyys. Syyllisyys sanoo: tein väärin . Häpeä sanoo: olen väärä . Ja kun häpeä saa uskonnollisen kielen, sii...

  Yhteiskunnallisessa keskustelussa elää sitkeä ajatus, että häpeä ja syyllisyys ovat välttämättömiä muutoksen moottoreita. Että ilman painetta, paheksuntaa ja seurausten uhkaa ihminen ei ota vastuuta. Ajatus tuntuu intuitiiviselta – ja osittain se onkin tosi. Häpeä ja sanktiot ohjaavat käyttäytymistä. Mutta empiirinen tutkimus viittaa siihen, että niiden kyky synnyttää pysyvää muutosta on rajallinen. Psykologinen tutkimus tekee eron käyttäytymisen säätelyn ja sisäistetyn muutoksen välillä. Häpeä, pelko ja ulkoinen pakko toimivat lyhyellä aikavälillä: ihminen mukautuu, välttää rangaistusta ja oppii, mitä ei kannata tehdä. Samalla ne kuitenkin aktivoivat puolustusmekanismeja. Kun panoksena on sosiaalinen hyväksyntä tai identiteetti, rehellinen itsearviointi ei ole rationaalinen strategia. On turvallisempaa selitellä, kiistää tai siirtää vastuuta. Tämä ei ole moraalinen väite vaan kognitiivinen havainto. Kun ihminen kokee uhkaa, huomio suuntautuu itsen suojaamiseen, ei totuuden ...

  Kun kuvat sodasta ja kärsimyksestä leviävät, moni kokee moraalisen shokin. Se on inhimillistä. Jokin tuntuu niin pahalta, että siihen täytyy reagoida heti. Ongelmana ei ole tunne, vaan se, mitä sen varaan rakennetaan. Yhä useammin moraalinen järkytys esitetään todisteena siitä, että oikea tulkinta ja oikea toiminta ovat jo selvillä. Jos epäröit, olet hiljaa tai vaadit lisätietoa, sinut leimataan väistelijäksi – tai pahempaa, hyväksyjäksi. Näin syntyy ajatus, että moraali vaatii nopeaa lukkiutumista eikä siedä epävarmuutta. Tämä on vaarallinen ajatus. Moraalinen shokki kertoo vain yhden asian: jokin tuntuu pahalta. Se ei kerro, mikä toiminta vähentää kärsimystä, mikä pahentaa sitä tai millaiset seuraukset eri vaihtoehdoilla on. Tunne ei ole analyysi, eikä järkytys ole toimintasuunnitelma. Monimutkaisissa ja korkean panoksen tilanteissa – sodassa, geopoliittisissa konflikteissa, kriiseissä – virheiden hinta on poikkeuksellisen korkea. Siksi juuri silloin pitäisi olla erityise...

  Empatia on moraalisesti välttämätön ominaisuus. Ilman sitä politiikasta tulee kylmää, teknokraattista ja epäinhimillistä. Ongelma syntyy vasta silloin, kun empatiasta tehdään  vastuun korvike  eikä sen kumppani. Tämä näkyy erityisen selvästi konflikteissa, joissa kärsimys on konkreettista ja kuvasto voimakasta. Silloin moraalinen huomio kohdistuu yksinomaan siihen, kuka kärsii eniten – ei siihen, miten tähän tilanteeseen on päädytty tai millaisia kannustimia syntyy, jos vastuu poistetaan kokonaan. Empatia toimii nopeasti. Se on välitön, intuitiivinen ja usein perusteltu reaktio nähtyyn inhimilliseen hätään. Vastuu taas on hidas. Se vaatii aikajännettä, syy–seuraussuhteiden hahmottamista ja epämiellyttäviä kysymyksiä poliittisista valinnoista. Juuri siksi empatia voittaa julkisessa keskustelussa lähes aina. Kun empatia irrotetaan vastuusta, syntyy ajattelumalli, jossa kärsimys itsessään toimii moraalisena vapautuksena. Kärsivästä tulee automaattisesti vailla toimijuutta...

  Moraalinen kompassi on vanha ja hyödyllinen metafora. Se viittaa johonkin suhteellisen vakaaseen: arvoihin, periaatteisiin ja kykyyn suunnistaa monimutkaisessa maailmassa ilman, että jokainen uusi ärsyke muuttaa suuntaa. Kompassi ei huuda, ei säiky eikä reagoi impulsiivisesti – se vain näyttää suunnan, jonka ihminen sitten harkintansa mukaan valitsee tai jättää valitsematta. Viime vuosina julkinen keskustelu on kuitenkin alkanut muistuttaa vähemmän kompassin seuraamista ja enemmän hätäsignaalien varassa liikkumista. Moraalinen shokki on korvannut moraalisen suunnan. Se ei pyri ohjaamaan ajattelua, vaan pysäyttämään sen. Moraalinen shokki toimii yksinkertaisella logiikalla: esitetään äärimmäinen moraalinen väite, liitetään siihen voimakas tunne ja pakotetaan vastaanottaja reagoimaan välittömästi. Tällöin kysymys ei enää ole siitä, mihin suuntaan pitäisi kulkea, vaan siitä, kuka uskaltaa olla vetämättä hätäjarrua. Tässä mielessä moraalinen shokki on viestinnällinen oikotie. Se ...

Keskustelu globaalisti leviävistä elämäntavoista ajautuu usein moraaliseen paatokseen. Se on inhimillistä, koska monet ilmiöt herättävät aitoa huolta. Pelkkä tunne ei kuitenkaan riitä analyysiksi. Jos haluamme ymmärtää, miksi tietyt kehityskulut toistuvat eri puolilla maailmaa, on tarkasteltava mekanismeja, ei yksittäisiä kulttuureja tai kansoja. Ongelma ei ole esimerkiksi Trumpin  Yhdysvallat  tai Putinin  Venäjä sinänsä, vaan se, millaiset toimintamallit nousevat näkyviksi ja palkituiksi globaalissa mittakaavassa. Monet ilmiöt, joita pidetään “amerikkalaisina” tai “venäläisinä”, eivät ole kulttuurin ytimessä vaan kannustinrakenteissa. Kun lyhyen aikavälin hyödyt palkitaan nopeasti ja pitkän aikavälin kustannukset jäävät näkymättömiksi, syntyy käyttäytymismalleja, jotka toistuvat maasta riippumatta. Väkivalta, ylikulutus, vastuun siirtäminen ja moraalinen häikäilemättömyys eivät vaadi erityistä ideologiaa. Ne vaativat vain järjestelmän, jossa niistä ei seuraa välitöntä...

  Yksi politiikan kestävimmistä illuusioista on tämä: jos kritiikki on terävää, ratkaisunkin täytyy olla toimiva. Näin ei ole. Usein käy päinvastoin. Kritiikin osumatarkkuus tekee ratkaisusta immuunin arvioinnille. Sosialismi on tästä oppikirjaesimerkki. Sosialistinen kritiikki osuu usein oikeaan. Se näkee eriarvoisuuden, vallan kasautumisen, epävarmuuden, ihmisten putoamisen järjestelmän väliin. Se antaa nimet ahdistukselle, jota moni kokee arjessaan. Se sanoo ääneen sen, minkä moni ajattelee hiljaa: kaikki ei ole reilua, eikä markkina aina palkitse ansion mukaan. Juuri siksi kritiikki tuntuu vakuuttavalta. Se resonoi kokemuksen kanssa. Se tuntuu moraalisesti hereillä olevalta. Ongelma alkaa vasta seuraavassa askeleessa – siinä, jossa kritiikistä pitäisi siirtyä ratkaisuun. Tässä kohtaa sosialismi ei enää nojaa havaintoihin vaan toiveisiin. Se olettaa, että samat mekanismit, jotka tuottavat ongelmia, voidaan ohittaa hyvillä aikomuksilla. Että hintasignaalit voidaan vaimentaa...

Kun moraalista tulee rasite Moraali on politiikassa välttämätön. Ilman käsityksiä oikeasta ja väärästä emme voisi perustella lakeja, veroja tai yhteisiä velvollisuuksia. Mutta moraalilla on myös toinen, vähemmän miellyttävä puoli: se voi muuttua rasitteeksi. Ei siksi, että moraaliset tavoitteet olisivat vääriä, vaan siksi, että niiden käyttö politiikassa voi tukahduttaa ajattelun. Poliittinen keskustelu alkaa usein moraalisesta määrittelystä. Tavoitteeksi asetetaan oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus tai turvallisuus. Näitä on vaikea vastustaa, ja juuri siksi ne ovat retorisesti tehokkaita. Kun tavoite on näin määritelty, itse politiikka esitetään helposti välttämättömyytenä. Ei enää kysytä, mitä haluamme tehdä, vaan todetaan, mitä meidän on pakko tehdä. Tässä vaiheessa moraali lakkaa toimimasta kompassina ja alkaa toimia painona. Se ei enää ohjaa harkintaa, vaan sitoo sen. Päätöksistä tulee ikään kuin moraalin itsensä sanelemia, ei ihmisten tekemiä. Konkreettiset päätöksentekijät katoa...

  Aiheettomat syytökset ovat aikamme moraalinen stressitesti. Ne paljastavat, onko moraali meille väline totuuden etsimiseen vai keino osoittaa oikeamielisyyttä. Yhä useammin vastaus näyttää olevan jälkimmäinen. Kun syytös esitetään, moraalinen refleksi on nopea: asetu uhrin puolelle, ilmaise paheksuntaa, vaadi vastuuta. Tämä tuntuu hyvältä ja näyttää hyvältä. Ongelma on, että sama refleksi aktivoituu riippumatta siitä, onko väite tosi, epätosi vai vielä täysin selvittämätön. Moraali irtoaa arvioinnista. Neutraalin taloustieteilijän näkökulmasta kyse ei ole ensisijaisesti tunteista vaan kannustimista . Jos syytöksen esittäminen tuottaa näkyvyyttä ja moraalista statusta ilman todistustaakkaa, syytöksiä esitetään enemmän. Jos virheellisestä syytöksestä ei seuraa kustannuksia, virheellisyys ei ole este. Moraali, joka ei erota perusteltua ja aiheetonta syytöstä, tuottaa lopulta lisää vääriä hälytyksiä. Syyttömyysolettama ei ole juridinen teknisyys, vaan sosiaalinen innovaatio. Se s...

  Kun vasemmisto syyttää Israelia apartheidista, se ei ensisijaisesti esitä analyysia vaan sulkee keskustelun . Apartheid ei toimi tässä yhteydessä selittävänä käsitteenä, vaan moraalisena leimana, jonka tehtävä on vapauttaa esittäjänsä jatkokysymyksiltä. Tämä on ongelmallista, koska konfliktissa on kyse instituutioista, hallinnosta ja kannustimista , ei yhdestä yhtenäisestä sortojärjestelmästä. Apartheid oli järjestelmä, ei mielipide Apartheidilla tarkoitettiin Etelä-Afrikka n järjestelmää, jossa: yksi valtio hallitsi koko aluetta, kansalaisuus oli sama, oikeudet ja velvollisuudet erosivat rodun perusteella, erottelu oli eksplisiittisesti kirjattu lakiin. Israelin ja palestiinalaisalueiden tilanne ei täytä näitä kriteerejä. Kyse ei ole yhdestä valtiosta, vaan useista hallinnoista: Israelista, Palestiinalaishallinnosta ja Hamas ista . Oikeudet eroavat kansalaisuuden, hallintoalueen ja turvallisuusstatuksen perusteella – ei rodun. Kun tästä huolimatta käytetään...

Oppiminen edellyttää yksinkertaista mutta armotonta mekanismia: teemme valinnan, seuraamme seurauksia ja korjaamme suuntaa, jos todellisuus osoittaa meidän olleen väärässä. Moraalinen signalointi katkaisee tämän ketjun. Se siirtää huomion pois seurauksista ja lukitsee arvioinnin intentioon, kieleen ja oikeaan asenteeseen. Kun moraalinen asema saavutetaan sanomalla oikeat asiat, todellisuus menettää roolinsa palautteen antajana. Moraalisessa signaloinnissa epäonnistuminen ei ole virhe vaan väärinymmärretty hyve. Jos politiikka, hanke tai linja ei toimi, syy ei ole oletuksissa, kannustimissa tai rakenteissa, vaan ulkoisissa esteissä: vastustuksessa, resurssipulassa tai “riittämättömässä sitoutumisessa arvoihin”. Näin virhettä ei koskaan tunnisteta virheeksi, eikä sitä voida korjata. Oppiminen edellyttää nimenomaan sitä, että jokin tulkitaan vääräksi. Tilanne pahenee, kun kritiikki tulkitaan moraaliseksi hyökkäykseksi. Empiirinen huomio kustannuksista, sivuvaikutuksista tai tehottomuude...

  Johdanto Politiikan kieli ei ainoastaan kuvaa todellisuutta, vaan myös muokkaa sitä. Vasemmistolaisella normatiivisella viestinnällä tarkoitetaan tässä yhteydessä poliittista puhetta, jossa tasa‑arvo, solidaarisuus ja universaalit oikeudet korostuvat ja jossa taloudelliset kustannukset nähdään toissijaisina. Tällainen viestintä nojaa oletuksiin, että markkinamekanismeihin ei voi luottaa ja että valtiolla on moraalinen velvollisuus turvata sosiaalinen ja ekologinen oikeudenmukaisuus. Tutkimus tarkastelee, milloin ja missä politiikkakysymyksissä vasemmistolainen normatiivinen viestintä korostuu suhteessa eksplisiittiseen kustannus–hyöty‑analyysiin ja miten tämä vaikuttaa päätösten tehokkuuteen, vaihtoehtojen tarkasteluun ja politiikan korjautuvuuteen. Aineisto koostuu mediakirjoituksista, poliittisista puheenvuoroista ja asiantuntijateksteistä, joista tunnistettiin neljä tapausesimerkkiä. Vasemmistolaisen normatiivisen viestinnän piirteet Vasemmistolaisen normatiivisen vi...