Dialogin dyynit

Ylen jutun voi lukea, siitä voi suuttua ja sitä voi arvostella. Mutta jos haluaa selvittää järjestelmällisesti, onko suuttumukselle perusteita, vastaan voi tulla lupavaatimus. Tämä on julkisrahoitteisen mediatalon sisältöpolitiikan sananvapausongelma: yksittäisen jutun arvosteleminen on mahdollista, mutta laajamittaisen kritiikin edellyttämän aineiston koneelliseen käsittelyyn asetetaan rajoituksia. Ylen julkaisema ohje on selvä. Sen verkkosivujen ja Areenan sisältöjen tiedonlouhinta sallitaan tekijänoikeuslain tutkimuspoikkeuksen mukaiseen tieteelliseen tarkoitukseen. Muuhun tiedonlouhintaan kehotetaan tiedustelemaan lupaa Ylen arkistomyynniltä. Ylen tutkimusyhteistyön ohje . Lupavaatimus osuu olennaiseen kohtaan. Yksittäisillä esimerkeillä voi havainnollistaa lähes mitä tahansa käsitystä mediasta. Järjestelmällisten painotusten osoittaminen vaatii enemmän: laajan otoksen, vertailukelpoiset luokitteluperusteet ja menetelmän, jonka joku toinen voi tarkistaa. Kansalainen voisi esimerkik...

Sivistysporvari haluaa tehdä selvän eron itsensä ja populistin välille. Hän puhuu maltista, vastuullisuudesta ja asiallisesta keskustelusta. Populisti puolestaan yksinkertaistaa, kiihdyttää tunteita ja sivuuttaa tosiasioita saadakseen ääniä. Määritelmä on käyttökelpoinen, mutta se johtaa epämukavaan kysymykseen. Populismi ei nimittäin tarkoita vain kovaa ääntä tai räikeää retoriikkaa. Sen ydin on poliittinen laskelma, jossa tosiasioiden käsittely mukautetaan siihen, mitä yleisön uskotaan sietävän ja mikä palvelee vaalimenestystä. Tällä mittarilla sivistysporvarillisuus ei aina ole populismin vastakohta. Se voi olla saman ilmiön paremmin puettu versio. Turun kokoomusryhmän suhtautumisessa Elina Hiltusen islamia ja sekulaaria oikeusvaltiota koskeviin puheenvuoroihin keskeiseksi kysymykseksi ei näyttänyt nousevan vain se, olivatko väitteet tosia, vaan myös se, miltä niiden esittäminen näytti. Pyhiä tekstejä sai käsitellä, mutta liian suora johtopäätös muuttui ongelmaksi. Huomio siirtyi vä...

Marxilaisessa perinteessä historiallinen materialismi yritti tehdä jotain tärkeää: selittää yhteiskuntaa aineellisten olosuhteiden kautta. Ajatus oli, että yhteiskunnan kehitystä ei pitäisi ymmärtää ensisijaisesti suurten aatteiden, moraalisten julistusten tai yksilöiden tietoisuuden perusteella. Taustalla vaikuttavat tuotantotavat, teknologia, työnjako, omistus ja ihmisten materiaalinen asema. Tämä lähtökohta oli huomattavasti järkevämpi kuin suuri osa siitä filosofisesta rakennelmasta, joka sen ympärille myöhemmin muodostui. Ongelmaksi tuli dialektiikka. Kun yhteiskunnan muutoksia ryhdytään selittämään "sisäisillä ristiriidoilla", "vastakohtien ykseydellä", "negaatiolla" tai määrällisten muutosten muuttumisella laadullisiksi, mekanismi alkaa helposti kadota metaforan alle. Ristiriita ei vielä selitä mitään. Jos kapitalismissa väitetään olevan jokin "sisäinen ristiriita", seuraava kysymys pitäisi olla: mikä muuttuja muuttuu, minkä kannustimen se...

Poliittisessa keskustelussa vertaillaan usein tavoitteita, puolueita ja aikomuksia. Paljon harvemmin kysytään järjestelmällisesti, kuinka paljon toteutunut politiikka tai poliittinen ohjelma jää jälkeen parhaasta realistisesta vaihtoehdosta. Tätä eroa voisi kutsua politiikan vaihtoehtoeroksi – Policy Deltaksi . Ajatus on yksinkertainen. Kun valtio myöntää tuen, säätää veropoikkeuksen, rajoittaa markkinoille pääsyä, käynnistää julkisen hankinnan tai luo uuden lupajärjestelmän, kysymys ei ole vain siitä, onko tavoite hyvä. Kysymys on myös siitä, olisiko sama materiaalinen ongelma voitu ratkaista paremmin toisella realistisella tavalla. Tämä muuttaa politiikan arvioinnin lähtökohtaa. Tarkoituksena ei ole arvata päättäjien motiiveja eikä luokitella politiikkaa vasemmistolaiseksi tai oikeistolaiseksi. Tarkoituksena on verrata mekanismeja. Hyvä tavoite ei vielä kerro, onko instrumentti hyvä Politiikkatoimi voidaan perustella ilmastolla, turvallisuudella, työllisyydel...

 Kun mies käyttää kuvageneraattoria, hänen pitäisi saada määritellä itse, mitä hän haluaa nähdä. Jos hän pyytää pitkää tukkaa, kapeaa vyötäröä, leveitä hartioita, kurvikasta vartaloa, voimakkaita kasvonpiirteitä tai tietynlaista pukeutumista, tekoälyn tehtävä on ensisijaisesti toteuttaa pyyntö — ei kasvattaa käyttäjää parempiin mieltymyksiin. Periaate kuulostaa itsestään selvältä. Silti generatiivisen tekoälyn ympärille on syntynyt ajattelua, jossa käyttäjän esteettiset preferenssit nähdään helposti ongelmana, jota järjestelmän pitäisi korjata. Kauneusihanteita halutaan monipuolistaa, stereotypioita purkaa ja representaatiota tasapainottaa. Näillä tavoitteilla voi olla järkeviä käyttökohteita. Niistä ei kuitenkaan seuraa, että yksittäisen käyttäjän pitäisi luovuttaa oman kuvansa esteettiset parametrit jonkun muun päätettäviksi. On eri asia kysyä, millaisia kuvia tekoäly tuottaa oletusarvoisesti miljoonille ihmisille, kuin kysyä, saako yksittäinen täysi-ikäinen käyttäjä pyytää tiety...

Yhteiskunnassa suhtaudutaan yleensä epäluuloisesti ajatukseen, että jonkun toisen pitäisi määrätä aikuiselle ihmiselle, mistä hän saa pitää. Seksuaalisissa ja esteettisissä mieltymyksissä tämä periaate muuttuu kuitenkin nopeasti epäselvemmäksi. Erityisen kiinnostavaksi kysymys muuttuu silloin, kun teknologia tekee aiemmin kalliista asioista halpoja. Ajatellaan miestä, jolla ei ole paljon rahaa. Hän pitää tietynlaisesta eroottisesta estetiikasta. Hän ei halua häiritä ketään, koskea keneenkään ilman suostumusta eikä käyttää todellisen ihmisen kuvia. Hän haluaisi vain generoida tietokoneella täysin kuvitteellisen aikuisen hahmon. Teknisesti tämä on nykyään lähes ilmaista. Mutta juuri tähän väliin voidaan rakentaa keinotekoinen niukkuus. Tekoälypalvelu voi päättää, millaisia vartaloita, vaatteita, asentoja tai seksuaalisuuden ilmauksia algoritmi suostuu tuottamaan. Rajoitus ei välttämättä johdu siitä, ettei tietokone pystyisi tekemään kuvaa. Se johtuu siitä, että joku on päättänyt, ettei s...