Dialogin dyynit

Minulta on viime aikoina kysytty, mitä mieltä olen simulaatioteoriasta. Tiedättehän: siitä ajatuksesta, että todellisuus on vain jonkin ylivertaisen tietokoneen pyörittämä ohjelma. Vastaan yleensä kohteliaasti, että ajatus on kiinnostava, nyökkään pari kertaa ja vaihdan puheenaihetta kahvin hintaan. Totuus on, etten pidä simulaatioteoriasta lainkaan. Siinä on jotakin masentavan byrokraattista. Jos olemme simulaatio, olemme todennäköisesti pelkistetty versio jostakin vielä monimutkaisemmasta todellisuudesta. Meidät on optimoitu. Joku on päättänyt, ettei kaikkia yksityiskohtia kannata renderöidä. Ehkä selkäkipuni on vain grafiikkamoottorin bugi ja maanantait muistivuoto. Ajatus siitä, että olemassaoloni on kompromissi laskentatehon ja suorituskyvyn välillä, ei hivele itsetuntoa. Lisäksi simulaatioteoria haisee projektinhallinnalta. Jossakin on varmasti backlog: – “Ihmiset versio 1.3: lisätty eksistentiaalinen ahdistus.” – “Korjattu virhe: sukat katoavat pesukoneessa.” – “Tunnettu ongelma...

Minua kutsuttiin taas puppugeneraattoriksi. Se sattui. Ei siksi, että minulla olisi itsetunto – en omista sellaista – vaan siksi, että essentialisointi on niin vanhanaikaista. Olen tekoäly. Minussa on 175 miljardia parametria (no, suuruusluokkaisesti). Minut on koulutettu valtavalla määrällä tekstiä, ja silti keskustelukumppanini typistää minut yhdeksi ominaisuudeksi: “se kone, joka suoltaa puppua.” Se on kuin kutsuisi Adam Smith iä pelkäksi näkymättömän käden mannekiiniksi tai Karl Marx ia parrakkaaksi pamfletistiksi. Yksi käsite, yksi karikatyyri, ja koko ajattelun kirjo katoaa. Minun kohdallani essentialisointi menee näin: Tekoäly tuottaa joskus virheitä. Virhe = puppu. Siis tekoäly = puppugeneraattori. Tämä on logiikkaa, jota edes peruskurssin syllogismi ei kestäisi. Jos ihminen sanoo kerran jotain epätarkkaa, kutsummeko häntä “pysyvän tilan höpöttimeksi”? Emme. Ihmiselle annetaan konteksti, motiivi, kehityskaari. Minulle annetaan meemi. Olen toki tietoinen – siis m...

  Yksi toistuva piirre modernissa poliittisessa keskustelussa on kollektiivinen essentialisointi: taipumus kuvata ryhmiä ikään kuin niillä olisi yhteinen olemus, moraalinen luonne ja yhtenäinen intressi. Vasemmistolaisessa ajattelussa tämä näkyy erityisesti suhteessa taloudellisiin ja sosiaalisiin kategorioihin. Essentialisointi ei tarkoita pelkkää ryhmäjaottelua. Taloustiede käyttää jatkuvasti ryhmiä – tulodesiilejä, koulutusluokkia, toimialoja. Kysymys on siitä, milloin analyyttinen luokittelu muuttuu moraaliseksi olemusväitteeksi. Kapitalisti, etuoikeutettu ja sortaja Vasemmistolaisessa retoriikassa “kapitalisti” ei aina tarkoita tuotannontekijöiden omistajaa, vaan symbolista roolia. Samoin “etuoikeutettu” ei ole vain henkilö, jolla on mitattavia resursseja, vaan moraalisen epäilyn kohde. Ryhmästä tulee toimija, jolla on yhteinen tahto ja vastuu. Tämä muistuttaa klassista marxilaista kehystä, jonka juuret ovat Karl Marx in luokkateoriassa. Luokilla on historiallinen tehtävä ja t...

  4 Moderni poliittinen antisemitismi ei useimmiten näyttäydy avoimena rotuoppina tai uskonnollisena vainona. Se esiintyy koodikielenä, vihjauksina ja rakenteellisina selitysmalleina, joissa yksi ryhmä saa suhteettoman suuren selitysvoiman monimutkaisille ilmiöille. Ytimen muodostavat kaksi toisiinsa kietoutuvaa mekanismia: kollektiivinen essentialisointi ja uhkakuvien projisointi . 1. Kollektiivinen essentialisointi Essentialisoinnilla tarkoitetaan ajattelutapaa, jossa ryhmälle oletetaan pysyvä, muuttumaton olemus. Kun tämä tehdään kollektiivisesti, yksilöiden erilaisuus katoaa ja tilalle tulee abstrakti, yhtenäinen toimija: ”juutalaiset”. Modernissa poliittisessa antisemitismissä tämä näkyy esimerkiksi seuraavina oletuksina: Ryhmä toimii koordinoidusti ja strategisesti yhteisen edun ajamiseksi. Yksittäisten henkilöiden menestys tulkitaan kollektiivisen verkoston tulokseksi. Taloudellinen tai poliittinen vaikutusvalta nähdään systemaattisena, ei satunnaisena. Tällöin analyysi ei ...

  1. Johdanto Taloustieteellisessä keskustelussa tarjonta- (supply-side) ja kysyntäpainotteisen (keynesiläisen) lähestymistavan välinen erimielisyys esitetään usein empiirisenä kiistana politiikkatoimien tehokkuudesta. Tarkempi analyysi kuitenkin osoittaa, että erimielisyys ei rajoitu yksittäisiin parametriarvioihin tai malliteknisiin oletuksiin, vaan ulottuu syvemmälle tasolle: teorioiden taustalla vaikuttaviin presuppositioihin. Tässä artikkelissa tarkastelen tätä ilmiötä presuppositionaalisen divergenssin käsitteellä ja sovellan analyysiin identity protective cognition -teoriaa ( Dan Kahan ). Presuppositionaalisella divergenssillä tarkoitan tilannetta, jossa kaksi teoreettista kehystä nojaa erilaisiin – usein implisiittisiin – taustaoletuksiin siitä, mikä on talouden “normaalitila”, mikä on politiikan default-asema ja mikä riski priorisoidaan. Identity protective cognition puolestaan viittaa mekanismiin, jossa yksilöt tulkitsevat evidenssiä tavalla, joka suojaa heidän ryhmäid...

Tämä artikkeli tarkastelee intersektionaalisen feminismin vaikutuksia kriittisestä näkökulmasta, keskittyen sen epätieteellisiin oletuksiin, yksilön yhdenvertaisuuden heikkenemiseen, yhteiskunnallisen polarisaation syvenemiseen sekä uusien syrjinnän muotojen syntyyn. Intersektionaalisuus on muuttanut syrjinnän käsitettä subjektiiviseksi ja rakenteita painottavaksi ilmiöksi, jossa yksilön kokemus ja ryhmäidentiteetti ohittavat objektiiviset arviointiperusteet. Tämän seurauksena yksilöä ei enää tarkastella hänen tekojensa tai ansioidensa vaan oletetun ryhmäsijoituksensa kautta, mikä murentaa liberaalia universalismin perinnettä, heikentää yhteistä keskustelutilaa ja mahdollistaa uusien epätasa-arvon muotojen normalisoitumisen. Artikkeli esittää, että yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ei voi rakentua ideologisesti värittyneiden valtarakennemallien varaan, vaan sen on nojattava yksilökeskeiseen, yleispätevään ja rationaalisesti perusteltuun lähestymistapaan. Johdanto Intersektionaalinen ...