Dialogin dyynit

Johdanto Euthyfronin dilemma on filosofinen ongelma, joka koskee moraalin, pyhyyden ja jumalallisen tahdon välistä suhdetta. Sen klassinen muoto esiintyy Platonin dialogissa Euthyfron, jossa Sokrates kysyy, onko hurskas tai pyhä jumalien rakastamaa siksi, että se on hurskasta, vai onko se hurskasta siksi, että jumalat rakastavat sitä. Kysymys on saanut myöhemmässä filosofiassa yleisemmän muodon: onko jokin moraalisesti hyvä siksi, että Jumala käskee tai hyväksyy sen, vai käskeekö tai hyväksyykö Jumala sen siksi, että se on jo moraalisesti hyvää? Dilemma on merkittävä ennen kaikkea metaetiikassa eli moraalin perustaa ja luonnetta tutkivassa filosofiassa. Se haastaa käsityksiä, joiden mukaan moraalinen velvoittavuus voidaan johtaa suoraan jumalallisesta käskystä. Samalla se koskee laajempaa kysymystä siitä, ovatko moraaliset totuudet riippuvaisia auktoriteetista, luonnosta, järjestä, yhteisöllisistä käytännöistä vai jostakin muusta perustasta. Tausta ja historia Dilemma on ...

Kristillinen mielikuvitus on usein järjestänyt Jumalan sisäisen työnjaon tavalla, jota virallinen kolminaisuusoppi ei oikeastaan salli. Isä on ankara, Vanhan testamentin Jumala; Jeesus on lempeä, lapsia siunaava, syntisiä armahtava hahmo; Pyhä Henki taas jonkinlainen hengellinen taustavoima, joka saa sydämen lämpenemään seuroissa, messussa tai ylistysillassa. Tämä kolmijako on psykologisesti ymmärrettävä. Se tekee kristinuskosta helpommin nieltävän. Ihminen voi torjua Raamatun julmuudet sanomalla, että “Jeesus ei ole sellainen”. Jeesus ikään kuin pelastetaan hänen oman uskontonsa moraaliselta painolastilta. Hänestä tehdään kristinuskon PR-kasvot, joiden avulla peitetään järjestelmän synkemmät rakenteet. Mutta klassinen kolminaisuusoppi ei anna tähän kovin paljon tilaa. Jos Jeesus on Jumala, hän ei ole vain Jumalan viestintäpäällikkö. Hän ei ole erillinen moraalinen konsultti, joka tuli pehmentämään Isän huonoa mainetta. Hän ei ole taivaallinen väliintulija, joka pyytää meitä unohtamaan...

Venäjän ydinasepelote on todellinen. Sitä ei voi eikä pidä käsitellä retorisena bluffina, jonka voisi yksinkertaisesti sivuuttaa. Mutta tästä ei seuraa, että Venäjän ydinasekiristykselle pitäisi antaa poliittinen veto-oikeus. Länsimaiden järkevä tavoite ei ole tehdä Venäjän ydinaseista sotilaallisesti merkityksettömiä, vaan heikentää niiden käyttöä konventionaalisen aggression, aluelaajentumisen ja poliittisen kiristyksen suojakilpenä. Ydinassateenvarjon ongelma on tässä mielessä kannustinongelma. Jos Venäjä oppii, että jokainen ydinasevihjaus hidastaa aseapua Ukrainalle, jakaa länsimaita tai tuottaa diplomaattisia myönnytyksiä, ydinuhkailu kannattaa. Jos taas Venäjä oppii, että ydinaseretoriikka ei muuta lännen peruslinjaa mutta lisää Venäjän kustannuksia, pelotteen poliittinen rajatuotto laskee. Mitä ydinassateenvarjolla tässä tarkoitetaan? Venäjän ydinpelotteessa on erotettava kolme tasoa. Ensimmäinen on eksistentiaalinen pelote: Venäjä pyrkii estämään hyökkäyksen, joka uhkaisi sen ...

Syntikäsityksiä voi analysoida subjektivoivina rakenteina eli tapoina, joilla ihminen oppii näkemään itsensä tietyn moraalisen järjestelmän kohteena: syyllisenä, puutteellisena, puhdistusta tarvitsevana, kuuliaisuutta harjoittelevana tai armon varassa elävänä subjektina. Tässä näkökulmassa synti ei ole vain yksittäinen teko, vaan käsitejärjestelmä, joka muokkaa ihmisen minäkuvaa, tunne-elämää, valintoja ja suhdetta auktoriteetteihin. 1. Synti ei vain kuvaa ihmistä, vaan tuottaa tietynlaisen ihmisen Perinteisessä uskonnollisessa kielessä synti esitetään usein objektiivisena tosiasiana: ihminen on rikkonut Jumalan tahtoa vastaan. Subjektivoivan rakenteen näkökulmasta kiinnostavaa on kuitenkin, mitä tapahtuu psykologisesti ja sosiaalisesti, kun ihminen alkaa tulkita itseään tämän käsitteen kautta. Ihminen ei tällöin vain ajattele: “Tein väärin.” Vaan hän voi alkaa ajatella: “Minussa itsessäni on jotakin vialla.” “Haluni ovat epäilyttäviä.” “Oma arvioni itsestäni ei riitä, vaan...