Ideologiasta riippumatta poliittinen väkivalta on todellista ja infrastruktuuri haavoittuva
Äärivasemmistolainen väkivalta ei ole mielipidekysymys, vaan historiallinen ja käsitteellinen tosiasia. Sen olemassaoloa ei tee todeksi se, kuinka usein siitä puhutaan, vaan se, että väkivaltaa on käytetty toistuvasti poliittisten päämäärien ajamiseen. Euroopan lähihistoria tuntee ilmiön hyvin: 1970-luvulla toiminut Punainen armeijakunta ei ollut retorinen liioittelu vaan organisoitua, ideologisesti motivoitua terrorismia. Sama peruslogiikka on säilynyt, vaikka nimet ja aikakaudet vaihtuvat. Käsitteellisesti asia on yksinkertainen. Kun poliittinen ryhmä käyttää väkivaltaa tai sabotaasia pakottaakseen yhteiskunnan muuttumaan tahtonsa mukaisesti, kyse on terrorismista. Ideologinen etumerkki ei muuta tekoa toiseksi. Tämä määritelmä ei vaadi moraalista närkästystä eikä poliittista intohimoa – ainoastaan loogista johdonmukaisuutta. Jos väkivalta on väärin silloin, kun sen motiivina on äärioikeistolainen ideologia, sen on oltava väärin myös silloin, kun se perustellaan antikapitalismilla, ...