Isänmaallisuus, media ja polarisaatio – keskustelun kipukohdat

Suomen itsenäisyyspäivä on perinteisesti ollut yhdistymisen juhla. Kynttilät ikkunoilla, veteraanien muisto, ja kansallinen ylpeys yhdistävät meitä, vaikka moni muukin asia arjessa jakaa. Kuitenkin viime vuosina itsenäisyyspäivän ympärille on syntynyt uusi särö. Marssit, median kritiikki ja vastakkainasettelu ovat muuttaneet juhlan sisällön yhä poliittisemmaksi. Keskustelu 612-soihtumarssista, isänmaallisuudesta ja median roolista on tiivistymä laajemmasta ilmiöstä, joka repii yhteiskuntaa kahtia.

Isänmaallisuus – ketkä omistavat sen?

Teemu Keskisarja, historioitsija ja puheidenpitäjä, kiitti suomalaisia 612-tapahtumassa Martti Lutheriin viitaten: ”Tässä seison enkä muuta voi.” Puheissaan hän yhdistää historian ja isänmaallisuuden, mikä resonoi monille suomalaisille. Hänen kiittäjiensä mukaan isänmaallisuudesta puhuminen on rohkeaa aikana, jolloin kansallismielisyyden esittäminen on joidenkin silmissä muuttunut synonyymiksi ääriajattelulle.

Mutta kuka saa määritellä isänmaallisuuden? Onko se historian tuntemusta, itsenäisyydestä juhlimista vai jotain muuta? Keskustelu on ajautunut tilanteeseen, jossa yhdelle isänmaallinen marssi on arvokas kunnianosoitus ja toiselle provokaatio. Media on tässä asetelmassa keskeisessä roolissa, joko peilinä tai sylkykuppina, riippuen siitä, kuka kysyy.

Media kuplassa – vai sittenkin linssin takana?

Keskisarjan kriitikot ja tukijat tuntuvat jakavan yhden asian: epäluottamuksen mediaan. On helppo väittää, että valtamedia elää omassa kuplassaan, ja että toimittajat ovat irtaantuneet tavallisista kansalaisista. Tällainen syytös ei ole uusi, mutta someajan polarisaatio on vahvistanut sitä. Median toiminta ei toki ole neutraalia; aihevalinnat ja näkökulmat vaikuttavat siihen, miltä maailma näyttää. Mutta kritiikki median kuplautumisesta voi myös olla keino välttää keskustelua sisällöstä.

Kun media kritisoi 612-marssia tai nostaa esiin ääriliikkeiden läsnäolon, ei kyse ole automaattisesti kansallismielisyyden vastustamisesta. Silti keskustelussa median kyky erottaa isänmaallisuus ja ääriajattelu näyttää olevan kipukohta. Onko median rooli selittää ja kyseenalaistaa, vai pelkästään raportoida neutraalisti? Kysymys on tärkeä, mutta sen sijaan, että siitä keskusteltaisiin, vastakkainasettelu vie tilan rakentavalta analyysiltä.

Yhteiskunnan säröt näkyvät somessa

Sosiaalinen media on nopeuttanut yhteiskunnallista polarisaatiota. Keskustelut eivät enää etene pohdinnan kautta, vaan huutomerkeillä ja tunteella. Kun joku vaatii median johtoa tuomittavaksi maanpetoksesta, kyse ei enää ole rakentavasta kritiikistä, vaan heijastuksesta, jossa vihan tunteet ovat ajaneet ohi itse asiasta. Samalla tämä kielii syvemmästä luottamuspulasta yhteiskunnan instituutioita kohtaan.

Mistä tällainen vastakkainasettelu kumpuaa? Osittain siitä, että julkinen keskustelu ei salli harmaasävyjä. Jokainen joutuu valitsemaan puolensa, ja kuka tahansa, joka yrittää ymmärtää toista osapuolta, leimataan helposti vastustajaksi.

Itsenäisyys vaatii keskustelua, ei kahtiajakoa

On hyvä kysyä, minkälaista isänmaallisuutta me haluamme rakentaa. Voiko itsenäisyyspäivän juhla todella yhdistää, jos sen ympärille luodaan yhä syvempiä jakolinjoja? Isänmaallisuus voi olla historian tuntemusta, yhteisöllisyyden vaalimista ja arvostusta menneiden sukupolvien uhrauksia kohtaan – ilman, että sen ympärille kytketään turhaa vastakkainasettelua.

Median rooli on haastava, mutta sen arvo mitataan lopulta sillä, kuinka hyvin se osaa kuunnella ja selittää yhteiskunnan kipukohtia. Samalla meidän jokaisen vastuu on kuunnella toisiamme: ei vain omia puolustajia, vaan myös niitä, jotka ajattelevat toisin.

Keskustelu isänmaallisuudesta ja mediasta kertoo itsenäisestä kansasta, joka vielä etsii yhteistä suuntaa. Vain keskustelulla – ei huutamisella – voimme löytää tien eteenpäin.