Köyhä äänestää Kokoomusta – missä on järki?
Johdanto: Ajatus siitä, että köyhät ovat “hölmöjä” äänestäessään Kokoomusta, kumpuaa luokkaeroista politiikassa. Kokoomus (Kansallinen Kokoomus) on perinteisesti nähty varakkaiden ja yläluokan etuja ajavana oikeistopuolueena, kun taas pienituloisten on oletettu tukevan vasemmistoa. Niinpä on pidetty ristiriitaisena, jopa järjenvastaisena, jos vähävarainen äänestää Kokoomusta vastoin omaa taloudellista etuaan. Tätä ilmiötä on selitetty eri aikoina monin tavoin – historiassa luokkatietoisuuden puutteena tai “vääränä tietoisuutena”, myöhemmin esimerkiksi identiteettipolitiikalla, arvokysymyksillä ja psykologisilla vinoumilla. Seuraavassa tarkastellaan, mistä tämä ajatus on syntynyt ja miten perustelut ovat muuttuneet, miten poliittisen kentän dynamiikka vaikuttaa ilmiöön, mitä kognitiivisia vinoumia siihen liittyy, sekä millaista kritiikkiä ajatusta kohtaan on esitetty.
Historiallinen tausta: luokkapuolueista “väärään tietoisuuteen”
Luokkapolitiikan synty: Suomen poliittinen kenttä rakentui 1900-luvun alussa pitkälti luokkaerojen ympärille. Yleisen äänioikeuden myötä 1907 työväestö alkoi äänestää massoittain sosialidemokraatteja, kun taas porvarilliset puolueet (myöhemmin Kokoomus, perustettu 1918) keräsivät omistavan luokan ja vauraamman väen äänet
. Perinteinen oletus olikin, että kukin yhteiskuntaluokka äänesti “omaa puoluettaan”: työväenluokka vasemmistoa, talonpojat keskustaa (Maalaisliitto) ja ylempi keskiluokka sekä eliitti oikeistoa. Tässä asetelmassa köyhän äänestäminen oikeistopuoluetta nähtiin poikkeamana – jopa petoksena omaa luokkaansa kohtaan. Jo marxilaisessa teoriassa ilmiötä kuvattiin “vääräksi tietoisuudeksi”, jossa alaluokka omaksuu hallitsevan luokan aatteen vastoin objektiivista etuaan. 1900-luvun alkupuolen työväenliikkeessä käytettiin jyrkkiä termejä kuten “luokkapetturi” halventamaan työntekijää, joka liittoutui “herrapuolueiden” kanssa.Sotien jälkeinen aika: Toisen maailmansodan jälkeen ja hyvinvointivaltion rakentamisen kaudella vasemmistopuolueet korostivat, että sosiaaliturva, työehdot ja tulonsiirrot olivat parantuneet nimenomaan vasemmiston ansiosta. Siksi vähävaraisen katsottiin toimivan omaa etuaan vastaan, jos hän äänesti oikeistoa, joka “ei köyhän asiaa aja”. Esimerkiksi tunnetuksi on tullut sanonta “Kokoomus pettää aina”, jolla viitataan siihen että tavallinen kansa tulee Kokoomuksen lupausten kautta pettymään
. Vasemmisto syytti Kokoomusta rikkaiden suosimisesta, ja oikeiston vaalimenestystä selitettiin välillä sillä, että äänestäjät oli “huijattu” äänestämään vastoin etuaan – esimerkiksi lupaamalla verohelpotuksia tai vetoamalla koti-, uskonto- ja isänmaaarvoihin, joilla peitetään talouspoliittiset tavoitteet. Käsitys “köyhän äänestäjän hölmöydestä” oli siis pitkään osa vasemmiston retoriikkaa ja luokkataistelun perinnettä.Murrokset ja uudet jakolinjat: 1900-luvun loppua kohden luokkapohjainen äänestys alkoi hieman hälventyä. Suomen yhteiskunnan vaurastuminen, koulutustason nousu ja uudet arvokysymykset loivat uusia jakolinjoja, jotka haastavat perinteistä vasemmisto–oikeisto-asetelmaa utupub.fi utupub.fi . Postmaterialistiset arvot, kuten ympäristö ja tasa-arvo, sekä esimerkiksi kaupungistuminen ja koulutuserot alkoivat vaikuttaa puoluevalintoihin. Tästä huolimatta vielä 2000-luvulle tultaessa Kokoomus säilyi profiililtaan “ylemmän keskiluokan ja yläluokan” puolueena, kun taas vasemmistopuolueiden ydinjoukko oli yhä työväestössä
. Näin ollen ajatus siitä, että pienituloinen “ei kuulu” Kokoomuksen äänestäjäkuntaan, eli edelleen vahvana – vaikkakaan se ei enää ollut ehdoton sääntö, sillä osa äänestäjistä liikkui yli luokkarajojen. Esimerkiksi tutkimuksissa on havaittu, että luokka-asemaa vastaan äänestäminen on yleistynyt: nuoremmat ja koulutetummat ovat keskimääräistä alttiimpia äänestämään “yhteiskuntaluokkaansa vastaan”, mikä viittaa luokkatietoisuuden heikkenemiseen. Silti monelle on yhä hämmentävää nähdä pienituloisen tukevan Kokoomusta – kuten vasemmistopoliitikko Li Andersson kirjoitti 2013: “Yksi häkellyttävimmistä asioista on Kokoomuksen suosio palkansaajien keskuudessa. Siinä ei ole paljoakaan järkeä duunarin itsensä kannalta”.Poliittinen kenttä ja äänestäjädynamiikka
Monipuoluejärjestelmän vaikutus: Suomen poliittinen kenttä on aina ollut monipuolueinen, mikä on jakanut myös pienituloisten ääniä useille tahoille. Tämä on vaikuttanut käsitykseen “väärin äänestävistä köyhistä”. Kokoomus on voinut menestyä, vaikka se ei saisikaan enemmistöä vähävaraisten äänistä, koska nämä äänet hajaantuvat eri puolueisiin. Kuten eräs analyysi totesi, “Köyhien äänet jakautuu moneen puolueeseen ja näin ollen hyväosasten äänet riittää voittamaan vaalit”
. Perinteisesti työväen ääniä veivät vasemmiston ohella myös alkiolainen Keskusta maaseudulla ja sittemmin ammattiyhdistysliikkeen ulkopuoliset protestipuolueet.Perussuomalaisten nousu: 2000-luvulla erityisesti Perussuomalaisten nousu on muuttanut asetelmaa. Perussuomalaiset ovat onnistuneet vetoamaan moniin duunareihin ja työttömiin, jotka aiemmin olisivat kuuluneet vasemmiston luonnolliseen kannattajakuntaan. Tämä on tuonut esiin uuden muodon “oman edun vastaisesta äänestämisestä”: työväenluokan ihmiset äänestävät oikeistopopulistista puoluetta, joka ei välttämättä aja perinteistä vasemmistolaista tulonjakopolitiikkaa. Valtio-opin professori Mika Ojakangas on todennut, että Perussuomalaiset tarjosivat näille äänestäjille ennen kaikkea identiteettiä – isänmaallisuutta ja selkeän viholliskuvan – jonka työväenliike oli menettänyt
. Perussuomalaiset kanavoivat monien taloudellisesti turhautuneiden tunteet kulttuuriseksi protestiksi: “Huono olo tai pettymys vaatii purkautumiskanavan... on luotu junttisolidaarisuutta”, jossa yhteinen vihollinen eivät olekaan rikkaat vaan “koulutetut vihervassarit” tai maahanmuuttajat. Tämä identiteettipolitiikka on saanut osan pienituloisista siirtymään pois vasemmistosta – mutta ei suoraan Kokoomuksen taakse, vaan populistiseen oikeistoon.Kokoomuksen asema: Kokoomus itse on pyrkinyt laajentamaan kannattajakuntaansa yli perinteisten rajojen. Puolue on korostanut esimerkiksi “yrittäjähenkeä” ja talouskasvua, joiden on toivottu vetoavan myös ahkeriin pienituloisiin, sekä maalannut kuvaa, että “kaikki hyötyvät, kun kansantalous menestyy”. Ajoittain Kokoomus onkin saanut tukea myös palkansaajilta ja keskituloisilta työntekijöiltä, etenkin kaupungeissa ja nuoremmissa ikäryhmissä
. Toisaalta tilastot osoittavat, että Kokoomuksen kannatus painottuu yhä selvästi parempiosaisiin: korkeasti koulutetut, johtavassa asemassa olevat ja hyvätuloiset ovat yliedustettuina sen äänestäjissä. Pienituloiset ja matalasti koulutetut suomalaiset kallistuvat edelleen useammin vasemmistoon tai populistioikeistoon – esimerkiksi vuoden 2019 tutkimuksen mukaan SDP oli vahvin puolue matalammin koulutettujen keskuudessa, kun taas Kokoomus menestyi parhaiten korkeakoulutettujen parissa. Tästä huolimatta jokaisessa vaalissa on myös pienituloisia, jotka valitsevat Kokoomuksen. Heidän motiivejaan on syytä etsiä psykologisista tekijöistä ja arvoista yhtä lailla kuin taloudellisista laskelmista.Yhteenveto dynamiikasta: Nykytilanteessa “köyhän kokoomuslaisen” ilmiö ei ole massojen ilmiö vaan marginaalisempi ryhmä, mutta juuri siksi se herättää huomiota. Kun työväenluokan enemmistö ei enää äänestä yhtenä rintamana omaa eturyhmäpuoluetta, oikeisto voi voittaa vaaleja ilman suoranaista köyhälistön kannatusta – riittää että köyhien äänet jakaantuvat riittävästi muualle
. Tällöin vasemmistossa turhautuminen kanavoituu väitteeksi, että nämä äänestäjät “äänestivät omaa etuaan vastaan”. Samalla oikeistossa ilmiötä on nähty merkkinä siitä, että ihmiset eivät äänestä pelkkä lompakko edellä. Seuraavaksi pureudutaan tarkemmin näihin psykologisiin mekanismeihin.Kognitiiviset vinoumat ja psykologiset selitykset
Ilmiötä, jossa pienituloinen äänestää Kokoomusta, on selitetty useilla kognitiivisilla vinoumilla ja psykologisilla tekijöillä. Ihmisen äänestyspäätös ei ole puhtaasti rationaalinen hyötylaskelma, vaan siihen vaikuttavat identiteetit, arvot, vertailut muihin ja tiedolliset rajoitteet. Alla käsitellään keskeisiä mekanismeja:
1. Oman edun vastainen äänestäminen ja symbolipolitiikka
Lyhyen aikavälin etu vs. arvot: Moni äänestäjä – köyhät mukaan lukien – ei tee valintaansa välittömän taloudellisen oman edun pohjalta, vaan painottaa arvoja, ideologiaa tai kauaskantoista näkemystä. Politiikantutkimuksessa tämä tunnetaan sosiotropisena äänestämisenä: ihmiset äänestävät sen mukaan, mitä uskovat koko yhteiskunnan tai omien arvojensa kannalta parhaaksi, ei vain omaa kukkaroa ajatellen. Esimerkiksi pienituloinen saattaa äänestää Kokoomusta siksi, että kannattaa markkinataloutta ja uskoo yrittämisen palkitsemiseen – vaikka hän ei itse olisikaan varakas. Tällöin äänestysratkaisu on “oman taloudellisen edun vastainen” vain kapeasti tulkittuna. Laajemmasta näkökulmasta se voi edustaa rationaalista arvovalintaa: äänestäjä arvostaa esimerkiksi talouskasvua, velkakurin ylläpitoa tai vaikkapa konservatiivista yhteiskuntamoraalia enemmän kuin henkilökohtaista hyötyä lyhyellä tähtäimellä. Yhdysvalloissa on jo Reaganin kaudelta lähtien ihmetelty, miksi monet työväenluokan ihmiset äänestävät veroalennuksia rikkaille ja sosiaaliturvan leikkauksia ajavia republikaaneja – eli toimivat näennäisesti vastoin omaa etuaan
. Selityksenä on usein se, että äänestäjät asettavat ideologian ja symboliset kysymykset (kuten uskonto, aseet, isänmaallisuus) taloudellisten etujen edelle. Tätä ilmiötä popularisoitiin kirjassa “What’s the Matter with Kansas?”, jossa pohdittiin miksi Yhdysvaltain köyhät osavaltiot äänestävät systemaattisesti konservatiiveja kulttuurisodan teemoilla. Vastaavaa tapahtuu Suomessakin, vaikkakin eri mittakaavassa: esimerkiksi EU-vastaisuus, yrittäjämyönteisyys tai vaikkapa NATO-myönteisyys voivat olla tekijöitä, joiden vuoksi pienituloinen valitsee Kokoomuksen.Symbolipolitiikan voima: Käytännössä Kokoomus on osannut hyödyntää imagopolitiikkaa, joka vetoaa tunteisiin ja identiteetteihin. Johtohahmot kuten Jyrki Katainen ja Alexander Stubb onnistuivat luomaan kuvan modernista, kansainvälisestä menestyspuolueesta. Erään kommentaattorin spekulaation mukaan juuri tämä vetoaa eräisiin kansalaisiin: “Katainen ja Stubb vetoavat kai siihen osaan väestöstä, joka ei kykene abstraktiin ajatteluun”
. Ilkeäsävyisessä toteamuksessa vihjataan, että osa äänestäjistä antaa mielikuvien (johtajien esiintymisen, brändin) ohittaa asiakysymysten analyysin – eli he eivät hahmota politiikan “abstrakteja” vaikutuksia omaan asemaansa. Tällöin äänestys on symbolista: Kokoomuksen äänestäminen viestii esimerkiksi oma-aloitteisuutta ja menestyjän identiteettiä, vaikka konkreettisesti politiikka ei suosisikaan köyhää.“False consciousness” ja väärät käsitykset: Oman edun vastaisessa äänestämisessä on myös kyse mahdollisista tiedollisista harhoista. Äänestäjällä voi olla väärä kuva siitä, mikä hänen etunsa oikeasti on. Esimerkiksi pienituloinen saattaa uskoa trickle-down-talousteoriaan eli siihen, että rikkaiden veronalennukset valuvat aikanaan hyödyksi kaikille. Taloustieteilijät ovat kuvanneet, kuinka republikaanit ovat menestyksekkäästi markkinoineet tällaista “valumaefektiä” saaden pienituloisetkin puolelleen, vaikka kyseessä on “satutarina” todellisten vaikutusten kannalta
. Samoin Suomessa Kokoomus on usein väittänyt, että yrittäjien ja hyvätuloisten kannustimet tuottavat lopulta työpaikkoja ja hyvinvointia kaikille – mihin osa äänestäjistä on luottanut vastoin esimerkiksi vasemmiston kritiikkiä. Kyse on silloin uskomuksesta, joka ohjaa äänestyspäätöstä taloudellisesta asemasta riippumatta.2. Identiteettipolitiikka ja ryhmään samastuminen
Luokkaidentiteetin murtuminen: Perinteisesti työväenluokan äänestyskäyttäytymistä ohjasi vahva luokkaidentiteetti: “työläinen” koki luonnolliseksi äänestää puoluetta, joka julistautui työläisten puolustajaksi. Kun tämä identiteetti on heikentynyt, muut identiteetit ovat tulleet tilalle. Identiteettipolitiikassa äänestäjä tekee valintansa sen perusteella, mihin ryhmään hän kokee kuuluvansa – tai haluaisi kuulua. Köyhä ihminen ei välttämättä identifioidu “köyhäksi” (sana itsessään on leimaava), vaan hän voi mieltää itsensä esimerkiksi keskiluokkaan kuuluvaksi suomalaiseksi, isänmaalliseksi työntekijäksi, kristityksi konservatiiviksi, tms. Jos hänen kokemusmaailmassaan Kokoomus edustaa juuri sitä arvoyhteisöä, johon hän samastuu, valinta on ymmärrettävä. Esimerkiksi vahvasti uskonnollinen pienituloinen saattoi kylmän sodan aikana äänestää mieluummin konservatiivista Kokoomusta kuin “jumalatonta” vasemmistoa – uskonnollinen identiteetti meni luokkaidentiteetin edelle. Samoin nykypäivänä maahanmuuttokriittinen duunari voi kokea Kokoomuksen (tai todennäköisemmin PS:n) paremmin omaa nationalistista identiteettiä vastaavaksi kuin vaikkapa monikulttuurisuutta korostavan vasemmiston
.Aspiratiivinen identiteetti: Identiteettitekijöihin kuuluu myös toiveidentiteetti. Pienituloinen äänestäjä saattaa samastua “menestyjiin” ja haluta erottautua “häviäjistä” riippumatta omasta tämänhetkisestä tilanteestaan. Tällöin Kokoomuksen äänestäminen on eräänlainen julistus: “En ole luuseri enkä ole katkera köyhä, vaan kuulun mieluummin voittajien puolelle.” Eräs keskustelija tiivisti ilmiön: “Joku köyhä äänestää kokoomusta, koska tuntee silloin kuuluvansa menestyjiin”
. Psykologiassa tätä voidaan verrata sosiaaliseen vertailuun: yksilö vertaa itseään muihin ja haluaa samaistua korkeammalle statushierarkiassa. Kokoomus tarjoaa mielikuvissa statusta – se on “johtajien puolue” – joten sen kannattaminen voi tuoda tunnetta paremmasta asemasta, vaikka materiaalinen todellisuus olisi toinen. Anglosaksisessa keskustelussa on pilke silmäkulmassa puhuttu köyhistä “väliaikaisesti kassaongelmissa olevina miljonääreinä”, jotka ajattelevat vaurastuvansa pian ja toimivat sen mukaisesti. Tieteellisissä teorioissa tätä on kutsuttu POUM-hypoteesiksi (Prospect of Upward Mobility): jo pelkkä usko tulevaan nousuun ylempään tuloluokkaan saa äänestäjän vastustamaan tulojen uudelleenjakoa. Kuvaava esimerkki on Yhdysvalloista vuodelta 1972: pienituloiset vastustivat perintöveron kiristystä, joka olisi koskenut vain rikkaita, koska he toivoivat lastensa joskus kuuluvan miljonäärien joukkoon. Kuten on todettu, “hiljainen enemmistö ei halunnut sulkea pursiseuroja ikuisesti lapsiltaan, sillä aikaa kun jäseniksi jo päässeet jatkavat purjehtimista”. Saman logiikan mukaan suomalainenkin pienituloinen saattaa äänestää Kokoomusta toiveenaan edetä urallaan tai vaurastua – hän vastustaa esimerkiksi rikkaiden veronkiristyksiä, koska ajattelee voivansa itse jonain päivänä olla niiden kohteena.Ryhmäpaine ja sosiaalistuminen: Identiteettipolitiikkaan liittyy myös lähipiirin vaikutus. Jos yksilön perhe, ystävät tai arvostamat auktoriteetit tukevat Kokoomusta, hän saattaa äänestää samoin kokeakseen yhteenkuuluvuutta. Tutkimusten mukaan ihmisillä on taipumus kannattaa puoluetta, jota heidän lähipiirinsäkin kannattaa
. Näin syntyy poliittisia kuplia: esimerkiksi yrittäjäpiireissä tai tietyissä kaupunginosissa Kokoomus on normi, jolloin myös vähävaraisempi sen yhteisön jäsen saattaa kokea lojaliteettia puolueelle. Toisaalta taas ay-liikkeen vaikutuspiirissä vasemmiston kannattaminen on normi. Kokoomus on perinteisesti ollut vahva esimerkiksi yrittäjäjärjestöissä ja yliopistokoulutettujen verkostoissa – nämä identiteettiyhteisöt voivat imaista mukaansa jäseniä taloudellisesta asemasta riippumatta.3. Sosiaalinen vertailu ja status quo -harha
Järjestelmän oikeuttaminen: Moni ihminen – köyhätkin – tuntee psykologista tarvetta uskoa yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen. Tätä kutsutaan järjestelmän oikeuttamisteoriaksi (system justification). Sen mukaan jopa heikossa asemassa olevat saattavat puolustaa vallitsevaa järjestelmää ja vallanpitäjiä, koska se tuo heille mielenrauhaa ja tunnetta ennustettavuudesta. Köyhä äänestäjä saattaa rationalisoida tilanteensa ajattelemalla, että “nykyinen systeemi on oikea” – ja äänestää siksi status quon säilyttäjiä. Kokoomus on yleensä asemoinut itsensä vakauden ja jatkuvuuden puolustajaksi, kun taas vasemmisto ajaa muutoksia (esim. rikkaiden verojen kiristystä tai tulonsiirtoja). Status quo -harha tarkoittaa ihmisen taipumusta pitää muutosta riskinä ja suosia tuttuja rakenteita. Näin pienituloinen saattaa äänestää Kokoomusta, koska pelkää vasemmiston ajavan radikaaleja muutoksia, jotka “horjuttaisivat talouden tasapainoa” tai “ajaisivat yritykset pois”. Vaikka muutos voisi tuoda hänelle etuja, sen epävarmuus koetaan pahempana vaihtoehtona kuin nykytila. Esimerkiksi talouslamojen jälkeen (1990-luvun alun kriisi, 2008 finanssikriisi) moni äänestäjä on hakenut turvaa oikeistojohtoisesta talouskuripolitiikasta, vaikka se on tarkoittanut leikkauksia – “mieluummin vakaa niukkuus kuin kokeilut”.
Sosiaalinen vertailu alaspäin: Köyhä äänestäjä voi myös perustella valintaansa vertaamalla itseään vielä huonompiosaisiin. Jos hän kokee olevansa “reipas pärjääjä verrattuna laiskoihin sosiaalipummeihin”, hän saattaa kannattaa oikeistopolitiikkaa, joka “kurittaa” kaikkein heikoimpia. Tämä ilmiö on nähtävissä esim. työttömien ja työssäkäyvien pienituloisten välillä: pienipalkkainen saattaa kokea enemmän yhteyttä keskiluokkaiseen työnantajaan kuin työttömään kohtalotoveriinsa. Tällöin Kokoomuksen retoriikka “työnteon kannustamisesta” ja “vastikkeettoman tuen vähentämisestä” resonoi. Kyse on downward comparison -mekanismista: ihminen pönkittää itsetuntoaan ajattelemalla ainakin pärjäävänsä paremmin kuin jokin toinen ryhmä, ja haluaa etäännyttää itsensä tuosta ryhmästä. Kokoomuksen politiikka, joka esimerkiksi leikkaa työttömyysturvaa, voi saada kannatusta myös osalta niistä, joita leikkaukset uhkaavat, paradoksaalisesti siksi että he haluavat erottautua “vetelyistä”. Tätä voidaan pitää symbolisena protestina: köyhä äänestää puoluetta, joka ei hemmottele köyhiä, ikään kuin osoittaakseen kuuluvansa mieluummin “ahkeriin” kuin “avustuksia hakeviin”.
Oikeudenmukaisuuden illuusio: Järjestelmän hyväksyntään liittyy myös oikeudenmukaisen maailman harha – usko siihen, että ihmiset saavat ansionsa mukaan. Jos pienituloinen ajattelee, että rikkaat ovat rikkaita koska ovat ansainneet sen, hän voi vastustaa varallisuuden uudelleenjakoa moraalisista syistä. Hän voi ajatella, että “verojen kiristäminen onnistuneilta on väärin”, vaikka itse kuuluisi pienempiin tuloluokkiin. Tämä psykologinen harha ylläpitää nykyistä eriarvoisuutta, kun myös huono-osaiset selittävät omaa asemaansa omilla valinnoillaan tai kohtalolla eivätkä kyseenalaista rakenteita. Silloin Kokoomuksen “omillaan pärjäämisen” ideologia uppoaa heihin. Tutkimuksissa onkin havaittu, että mitä vahvemmin ihminen oikeuttaa vallitsevan järjestelmän, sitä todennäköisemmin hän äänestää establismenttipuolueita – jopa jos on itse alaluokkaa
. Kokoomus edustaa Suomessa poliittista establismenttia, jolloin järjestelmäuskollinen pienituloinen mieluummin tukee sitä kuin radikaalimpaa vaihtoehtoa.4. Dunning–Kruger-ilmiö ja muut tiedolliset vinoumat
Tietämättömyyden paradoksi: Dunning–Kruger-efekti viittaa kognitiiviseen vinoumaan, jossa rajalliset tiedot omaava henkilö yliarvioi ymmärryksensä. Politiikassa tämä voi tarkoittaa, että äänestäjät, joilla on heikko käsitys talouspolitiikan vaikutusketjuista, ovat silti hyvin itsevarmoja kannoissaan – ja voivat tehdä itselleen haitallisia valintoja. Esimerkiksi monimutkaiset verojärjestelmät tai sosiaaliturvan mekanismit saattavat olla monille hämärän peitossa. Kyselyissä on havaittu, että ihmiset eivät aina tiedä, mitkä puolueiden toimet hyödyttävät juuri heidän tuloluokkaansa; he saattavat esimerkiksi luulla saavansa itse hyötyä veronalennuksesta, joka todellisuudessa kohdistuu vain hyvätuloisille
. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa Larry Bartels (2005) havaitsi, että monet keskituloiset kannattivat Bushin suuria veroleikkauksia rikkaimmille, koska yli puolella vastaajista oli väärä käsitys siitä, kuinka vähän he itse leikkauksista hyötyivät. Vastaavaa tietämättömyyttä voi olettaa tapahtuvan Suomessakin: kaikki äänestäjät eivät jaksa tai osaa perehtyä puolueiden talousohjelmiin syvällisesti. Tällöin valinta saattaa perustua mutuun, mainoslauseisiin tai yhden asian perusteella äänestämiseen. Kokoomus on voinut hyötyä siitä, että se on osannut yksinkertaistaa viestinsä (esim. “työllä asioita kuntoon”) ja luoda mielikuvan talouden hoidosta, vaikka yksityiskohtien ymmärrys äänestäjällä olisi puutteellinen. Yli-itsevarmuus omassa poliittisessa harkinnassa – eräänlainen Dunning–Kruger – voi estää äänestäjää kuuntelemasta varoituksia. Hän saattaa sivuuttaa vasemmiston väitteet siitä, että Kokoomuksen politiikka ei hyödytä häntä, koska hän “tietää paremmin” tai pitää vastapuolen argumentteja liioiteltuina.Vahvistusharha ja media: Kognitiivisiin vinoumiin kuuluu myös vahvistusvinouma (confirmation bias). Ihmiset hakeutuvat tiedon pariin, joka tukee heidän ennakkokäsityksiään. Pienituloinen, joka kallistuu Kokoomuksen puoleen, saattaa seurata enemmän oikeistomediaa (esim. tietyt taloussivustot tai kokoomuslaiset mielipidevaikuttajat) ja välttää tietoja, jotka haastavat Kokoomuksen agendan. Tämä voi luoda resonanssikammion, jossa hän kuulee toistuvasti viestejä siitä, että vasemmiston politiikka on tuhoisaa (veroja, velkaa, kommunismin uhkaa tms.) ja Kokoomuksen linja ainoa järkevä. Tällainen informaatioympäristö vahvistaa käsitystä, että oma äänestyspäätös on oikea, vaikka puolueen ohjelma objektiivisesti heikentäisi hänen taloudellista asemaansa. Esimerkki retoriikasta on Olli Juntusen blogikirjoitus (2013), jossa hän käänsi Anderssonin kysymyksen ympäri ja argumentoi, että itse asiassa on hölmöä äänestää vasemmistoa. Hän väitti vasemmiston olleen vuosikymmeniä vallassa ja silti “on vaikea löytää maita, joissa palkansaajan tilanne olisi tukalampi” kuin Suomessa
– selvästi liioiteltu väite, jonka tarkoitus oli oikeuttaa oikeistoon siirtymistä. Tällaiset puheenvuorot voivat vaikuttaa erityisesti, jos ne vahvistavat jo olemassa olevaa pettymystä vasemmistoon.Herd-ilmiö ja tunnekuohut: Dunning–Krugerin ohella monia muitakin behavioraalisen taloustieteen tunnistamia vinoumia voidaan soveltaa äänestämiseen. Ihmiset tekevät päätöksiä usein tunnepohjalta tai lauman mukana. Esimerkiksi talouskriisin aikana saattaa syntyä paniikinomainen tunnelma, jossa äänestäjät “pakoilevat” vasemmistoa ja juoksevat turvaan oikeiston helmoihin, vain koska muutkin tekevät niin (laumakäyttäytyminen). Psykologit ovat todenneet, että markkinointi ja mielikuvat voivat vahvistaa ihmisten irrationaalisia päätöksiä
. Politiikassa tämä tarkoittaa, että taitava kampanja voi saada pienituloisen uskomaan Kokoomuksen olevan “pienen ihmisen asialla”, vaikka analyysi osoittaisi muuta. Esimerkiksi Kokoomus on vaalien alla saattanut korostaa ehdokkaita, joilla on vaatimaton tausta (“tavallisia hoitajia kokoomuslaisina”), mikä hälventää mielikuvaa eliitin puolueesta ja vetoaa tunnepohjaisesti samastumiseen. Jos äänestäjä ei tunnista propagandaa, hän voi tehdä valintansa “fiilispohjalta”. Tällöin voidaan puhua äänestäjän tietämättömyydestä (low information voter) – hän ei ole välttämättä hölmö, mutta päätös syntyy vajavaisen tiedon varassa.Ajatuksen kritiikki ja vaihtoehtoiset näkökulmat
Ajatus “köyhät ovat tyhmiä äänestäessään Kokoomusta” on itsessään saanut osakseen runsaasti kritiikkiä. Moni tutkija ja kommentaattori on huomauttanut, että tämä väite voi olla ylimielinen yleistys ja aliarvioida äänestäjien moninaisia motiiveja. Alla keskeisiä vasta-argumentteja:
1. Ihmisillä on erilaiset preferenssit: Kaikki pienituloiset eivät arvosta samoja asioita. Oma taloudellinen etu on vain yksi intressi muiden joukossa. Äänestäjällä voi aivan rationaalisesti olla painavampi tavoite, vaikkapa tietty arvokysymys tai pitkän tähtäimen politiikka. Tällöin hänen äänensä Kokoomukselle ei ole tyhmyyttä, vaan johdonmukainen valinta hänen arvomaailmassaan. Esimerkiksi vähävarainen yksinyrittäjä saattaa kannattaa vapaampaa markkinataloutta ja kokea vasemmiston liialliset sääntelyt itselleen haitallisiksi – hän siis priorisoi vapautta tasa-arvon yli, mikä on arvovalinta eikä tietämättömyyden merkki. Samoin konservatiiviset arvot (kuten suhtautuminen perinteisiin perhearvoihin tai NATO-jäsenyyteen) voivat painaa vaakakupissa enemmän kuin sosiaalietuuksien taso. Onkin kritisoitu, että vasemmiston taholta leimataan nämä äänestäjät hölmöiksi, ikään kuin he eivät itse osaisi tietää mikä on heille hyväksi. Todellisuudessa äänestäjät vain painottavat eri hyötyjä: yksi arvostaa korkeampaa työttömyysturvaa, toinen arvostaa alempaa veroastetta. Ei ole objektiivista mittaria sanoa, kumpi on “oikeampi” etu kenellekin.
2. Lyhytnäköisyys vs. pitkän aikavälin rationaalisuus: “Oman edun” käsitettä voi tarkastella myös pitkässä juoksussa. Vasemmiston politiikka saattaa tuoda välitöntä hyötyä (esim. tulonsiirtona) pienituloiselle, mutta jos äänestäjä uskoo sen johtavan pitkällä aikavälillä heikompaan talouskasvuun tai velkaantumiskierteeseen, hän voi katsoa kauemmas ja äänestää Kokoomusta. Tämä ei ole hölmöä, vaan eräänlaista pidättyväistä rationaalisuutta. Esimerkiksi äänestäjä voi ajatella lastensa tulevaisuutta: “Kireämpi talouskuri nyt takaa sen, että lapsillani on vakaampi yhteiskunta huomenna.” Vaikka hän itse menettäisi etujaan, hän kokee toimivansa vastuullisesti tulevien sukupolvien tai koko kansakunnan hyväksi. Tällaiset motiivit eivät näy lompakossa heti, mutta ne ovat arvokkaita äänestäjälle – ja niiden vähättely “typeryytenä” on kritisoitu lyhytnäköiseksi analyysiksi.
3. Vasemmiston ja hyvinvointivaltion kritiikki: Ajatus köyhien “omalta kannaltaan väärästä” äänestämisestä sisältää taustaoletuksen, että vasemmisto olisi automaattisesti köyhälle hyväksi. Tätä on haastettu. Jotkut pienituloiset uskovat vilpittömästi, että vasemmiston politiikka — vaikka tarkoitettu auttamaan heitä — saattaa käytännössä kääntyä heitä vastaan. Esimerkiksi liian anteliaaksi koettu sosiaaliturva saattaa heidän mielestään passivoida ihmisiä tai veroaste nousta niin korkeaksi, että yritykset eivät työllistä. Tällaiset näkemykset ovat tyypillisiä oikeistoliberaaleille ajatushautomille (kuten EVA:lle) ja ne ovat levinneet myös duunareiden pariin. Kun pienituloinen omaksuu tämän perspektiivin, vasemmiston “köyhän asialla” -retoriikka ei vakuuta häntä – päinvastoin, hän saattaa pitää vasemmistoa vahingollisena holhoajana. Edellä mainittu Olli Juntunen argumentoi juuri näin: vasemmisto on ollut paljon vallassa sodanjälkeisessä Suomessa, mutta hänen mukaansa “tästä huolimatta on vaikea löytää maita, joissa palkansaajan tilanne olisi tukalampi”
. Vaikka väite on selvästi liioiteltu (Suomen palkansaajien asema ei objektiivisesti ole maailman huonoimpia), sen tarkoitus on kyseenalaistaa vasemmiston tuoma hyöty. Juntusen johtopäätös – rivien välissä – on, että ehkä palkansaaja onkin fiksu, kun äänestää oikeistoa, koska vasemmisto on pettänyt lupauksensa. Tämä on päinvastainen narratiivi alkuperäiselle väitteelle. Siinä köyhän kokoomuslaisen valinta nähdään protestina vasemmiston virheille, ei köyhän tyhmyydelle.4. Äänestäjien aliarviointi ja poliittinen strategia: Toistuva köyhien äänestäjien kutsuminen “hölmöiksi” on myös poliittisesti riskialtista. Se voidaan nähdä ylimielisyytenä, joka vain vieraannuttaa nämä äänestäjät entisestään vasemmistosta. Kukapa haluaisi palata puolueen tukijaksi, jos kokee tulevansa leimatuksi “tyhmäksi” aiemman äänestysvalintansa vuoksi? Monet vasemmistotoimijat ovatkin varoitelleet alentuvasta asenteesta. On tehokkaampaa yrittää ymmärtää näiden äänestäjien huolia ja puhua heidän kieltään kuin syyllistää heitä. Professori Ojakangas vihjaa, että vasemmiston pitäisi pystyä jälleen tarjoamaan jonkinlainen positiivinen identiteetti työläisille, jotta nämä eivät hakeutuisi muualle
. Niin kauan kuin vasemmisto tyytyy selittämään tappioitaan kansan “tyhmyydellä”, se laiminlyö itsekritiikin: pitäisikö sen politiikassa tai viestinnässä muuttua? Tällainen itsetutkiskelu on osa kritiikkiä kyseistä ajatusta kohtaan.5. Tilastollinen perspektiivi: Osa kritiikkiä on myös korostaa, että kuinka moni köyhä oikeasti edes äänestää Kokoomusta? Saatetaan sanoa, että väite on olkiukko – valtaosa pienituloisista ei äänestä oikeistoa ainakaan talousoikeiston osalta. Niinpä muutamien prosenttien poikkeamaa enemmistötrendistä ei pitäisi ylidramatisoida. Esimerkiksi tutkimukset 2010-luvun vaaleista osoittavat, että luokkatausta selittää yhä huomattavan osan äänestyskäyttäytymisestä
. Korkeintaan voidaan puhua marginaali-ilmiöstä, että jokunen pienituloinen loikkaa Kokoomuksen leiriin – ja tähän on kunkin yksilön kohdalla omat perustelut. Samaa ilmiötä on toiseenkin suuntaan: on hyvätuloisia, jotka äänestävät vasemmistoa solidaarisuudesta tai arvoliberaalien näkemystensä vuoksi. Olisi yhtä lailla virhe pitää heitä “hölmöinä rikkaina”, jotka toimivat vastoin materiaalista etuaan – heillä on vain erilaiset arvot. Näin ollen ajatus köyhien kokoomuslaisten tyhmyydestä kertoo ehkä enemmän leimaajasta kuin leimatusta.6. Empiirinen tuki ja vastaesimerkit: Kritiikkiä on tuettu myös empiirisellä datalla. Esimerkiksi vuoden 2023 työelämägallupissa havaittiin, että Kokoomus oli suosituin puolue työelämässä olevien (eli sekä duunarien että toimihenkilöiden yhteisryhmän) keskuudessa, ja Perussuomalaiset heti toisena – vasta kolmantena tuli SDP
. Tämä kertoo, että palkansaajat jakautuvat poliittisesti, eikä ole automaatio että “köyhät kuuluvat vasemmistolle”. Lisäksi Perussuomalaiset oli hieman SDP:tä suositumpi nimenomaan työntekijäammateissa (19% vs 18% tms.), kun taas Kokoomus pärjäsi paremmin toimihenkilöiden ja yrittäjien parissa. Nämä luvut osoittavat, että huomattava osa duunareista itse asiassa valitsee oikeistopopulismin tai konservatiivisen oikeiston edustajia – ilmiö ei siis ole vain kourallinen “hölmöjä”, vaan laajempi arvomuutos. On esitetty, että tässä tilanteessa vasemmiston tulisi pohtia omaa ohjelmaansa (esim. miksi perinteinen luokkapuolue ei vedä), sen sijaan että moralisoisi äänestäjiä.7. Ihmisten omat kokemukset: Moni pienituloinen kokoomusäänestäjä voisi perustella kantaansa omasta näkökulmastaan varsin rationaalisesti. Esimerkiksi työssäkäyvä köyhä voi sanoa: “Kokoomus haluaa luoda työpaikkoja ja kannustaa työntekoon – se on lopulta minulle parempi tie ulos köyhyydestä kuin tulonsiirrot”. Tai pieneläkeläinen saattaa arvostaa Kokoomuksen linjaa vaalia suomalaisen yhteiskunnan perusarvoja ja pitää vasemmistoa liian radikaalina. On myös tapauksia, joissa henkilö on aiemmin kuulunut keskiluokkaan mutta köyhtynyt esim. työttömyyden takia – silti hän identifioituu entiseen viiteryhmäänsä ja uskoo Kokoomuksen ajavan “normaaleja ihmisiä”, joihin hän laskee itsensä. Tällaiset kokemukset eivät ole harvinaisia. Niiden valossa nimitys “hölmö” on kohtuuton; äänestäjän käyttäytyminen on ymmärrettävää hänen omassa elämäntilanteessaan ja arvoympäristössään.
8. Ulkopuolisen perspektiiviharha: Ajatus köyhien “väärin” äänestämisestä sisältää myös implisiittisesti arvottavan oletuksen, että tarkkailija tietää äänestäjää paremmin tämän edun. Tämä voidaan nähdä holhoavana asenteena. Jokainen äänestäjä tekee päätöksensä oman infoympäristönsä ja arvojensa valossa. Voidaan toki analysoida, että esimerkiksi Kokoomuksen veropolitiikka suosii selvästi eniten ylimpiä tuloluokkia (mikä on totta: tutkimusten mukaan Kokoomuksen äänestäjät vastustavat useammin tuloerojen kaventamista kuin vasemmiston äänestäjät
). Mutta siitä ei automaattisesti seuraa, että pienituloiset kokoomuslaiset olisivat tietämättömiä. He voivat yksinkertaisesti painottaa jotakin muuta politiikan ulottuvuutta. Politiikan moniulotteisuus tarkoittaa, että talousvasemmisto–oikeisto-akselin lisäksi on arvoliberaali–konservatiivi-akseli, globalismi–nationalismi-akseli, ympäristö–teollisuus-akseli jne. Äänestäjä tekee kompromisseja näiden välillä. On ihan mahdollista, että pienituloinen äänestäjä tiedostaa antavansa tasoitusta taloudellisessa mielessä, mutta kokee saavansa voiton jollain toisella tärkeällä ulottuvuudella. Tällöin hänen ratkaisunsa on harkittu kompromissi, ei “virhe”.Johtopäätös kriittisestä näkökulmasta: Köyhän kokoomuslaisen hölmöyttä koskeva ajatus on siis liioiteltu ja yksinkertaistava. Se syntyi luokkasodan retoriikassa ja elää poliittisessa argumentoinnissa, mutta tieteellinen tutkimus ja moniääninen demokratia näyttävät, että äänestäjät eivät ole pelkkiä taloudellisia optimoijia. Heitä ohjaavat arvot, identiteetit ja joskus erehdyksetkin, mutta harvoin puhdas tyhmyys. Kognitiiviset vinoumat – kuten oman edun epäselvä hahmottaminen, status quo -harha ja Dunning–Kruger – selittävät osittain, miksi ääni menee Kokoomukselle köyhältäkin. Kuitenkin yhtä lailla selitystä löytyy yhteiskunnallisista ilmiöistä: vasemmiston heikentynyt kyky edustaa työväkeä, oikeiston onnistuminen vetoamaan tunteisiin sekä äänestäjien yksilölliset prioriteetit. Argumentti siitä, että köyhä äänestäisi “väärin”, on lopulta normatiivinen – se riippuu siitä, kenen katsotaan määrittelevän köyhän edun. Demokratian perusajatukseen kuuluu, että jokainen saa itse määritellä omat etunsa ja arvonsa äänestyskopissa. Siksi keskustelu köyhien kokoomusäänestäjien “hölmöydestä” kääntyy helposti keskusteluksi siitä, miten eri tavoin ihmiset politiikan kokevat ja minkälaisia kuiluja yhteiskunnassa on arvojen ja kokemusten tasolla.
Lähteet:
- Andersson, Li: “Palkansaaja, miksi äänestät Kokoomusta?”, blogikirjoitus 25.2.2013 (Uusi Suomi Puheenvuoro). Viitattu Anderssonin hämmästelyyn Kokoomuksen kannatuksesta duunarien parissa.
- Ojakangas, Mika (haastattelu Sirpa Puhakka, Kansan Uutiset 19.3.2016): analyysi Perussuomalaisten suosion syistä työväestössä (identiteetin tarjoaminen).
- Luukkanen, Arto: “Kokoomus ja ystävyys boa-käärmeen kanssa”, Puheenvuoro-blogi 25.4.2018. Kuvaa kokoomuslaista petollisuutta ja siteeraa: “se on vaan tyhmää äänestää kokoomusta” (viitaten köyhään äänestäjään, jolla vain velkaa ja vanha auto).
- Vaalitutkimus 2019 (Suuronen, Grönlund & Sirén): “Puolueiden äänestäjät” -raportti. Sisältää tilastoja puolueiden kannatuksesta eri ryhmissä. Esim. korkea koulutus ennustaa Kokoomuksen kannatusta, matala koulutus SDP:tä; Kokoomuksen äänestäjät keskimäärin kaupunkilaisia, korkeasti koulutettuja, ylempiä toimihenkilöitä.
- Saarinen, Laura (2020): Pro gradu “Yhteiskuntaluokan vastainen äänestäminen Suomessa”. Tutkii luokkaäänestäjien poikkeamia 2011 ja 2015 vaaleissa. Löydös: luokkarajat ylittävää äänestämistä on, selittäjänä mm. nuori ikä ja korkea koulutus; äänestäjien arvot mukautuvat valittuun puolueeseen.
- Juntunen, Olli: “Palkansaaja, miksi äänestät vasemmistoa?” (blogi 26.2.2013, Uusi Suomi). Vastine Anderssonille; esittää kärjistetysti, ettei vasemmisto ole parantanut palkansaajien asemaa. Sisältää letkauksen kokoomusäänestäjien ajattelukyvystä imagon edessä.
- Salt Lake Tribune, 31.12.2021: Seidelman & Watkins, “Republicans exploit people’s biases to win elections”. Kuvaa Yhdysvaltain kontekstissa, miten pienituloiset äänestävät taloudellista etuaan vastaan erilaisten bias-ilmiöiden (ennakkoluulot, tunneasiat, misinformaatio) vuoksi.
- Brookings Institution, 2020 (Richard Reeves): “A Lack of Social Mobility May Foretell Rising Class Warfare”. Käsittelee POUM-hypoteesia; toteaa että monissa demokratioissa köyhät eivät kannata voimakasta uudelleenjakoa, koska uskovat voivansa itse nousta asemaan jossa joutuisivat maksajiksi. Sisältää Okunin sitaattiesimerkin perintöverosta (1972).
- Suomen Uutiset 1.2.2024: “Työelämägallup: PS ja kokoomus edelleen duunarien ykköspuolueet”. Raportoi Verian-tutkimuksesta: Kokoomus 17%, PS 16%, SDP 15% työssäkäyvillä; erityisesti miehillä PS ykkönen ja naisilla SDP; duunarimiehissä PS suurin 19%. Tämä data havainnollistaa poliittisen kentän muutosta.
Kommentit
Lähetä kommentti