Venäjän rooli Yhdysvaltojen ja Kiinan suurvaltakamppailussa Trumpin toisella kaudella
ChatGPT:n syvätutkimus
Johdanto:
Donald Trumpin hypoteettisella toisella presidenttikaudella Yhdysvaltojen ulkopolitiikka painottuu entistä voimakkaammin Kiinan haastamiseen. Tämän strategian taustalla on ajatus, että Yhdysvallat ei halua kahden rintaman kilpailua kahta suurvaltaa vastaan yhtä aikaa
Trumpin strategia: Venäjä vipuvartena Kiina-kilpailussa
Trumpin hallinto näkee Kiinan pääasiallisena strategisena haastajanaan – “vaarallisimpana kilpailijana” kuten senaattori Marco Rubio totesi vahvistuskuulemisessaan ulkoministeriksi
. Tämän vuoksi hallinto pyrkii hajoita ja hallitse -taktiikkaan: erottamaan Venäjän ja Kiinan toisistaan ja jopa kallistamaan Venäjää Yhdysvaltojen puolelle Kiinan vaikutusvallan hillitsemiseksi. Trump itse on vihjaillut tavoittelevansa eräänlaista “käänteistä Nixonia” – eli dramaattista sovintoa Moskovan kanssa, jotta Peking jäisi ulkopuolelle. Presidentti Richard Nixon onnistui 1970-luvulla liehittelemään Kiinan irti Neuvostoliiton kyljestä; Trumpin leirissä uskotaan vastaavasti, että lähentymällä Venäjään Kiina voitaisiin saattaa alakynteen.Trumpin toisella kaudella tätä logiikkaa on tuotu avoimesti esiin hallinnon puheissa. Trumpin Ukraina-erityislähettiläs (ja entinen turvallisuusneuvonantaja) Keith Kellogg totesi Münchenin turvallisuuskonferenssissa, että Yhdysvallat aikoo “murtaa” Putinin liittosuhteet Kiinaan, Iraniin ja Pohjois-Koreaan tarjoamalla Moskovalle paremman diilin kuin mitä nämä maat voivat sille antaa
. Sama ajatus toistuu muuallakin: hallinnon mukaan on “ei Putininkaan etu olla Kiinan pikkuveli”. Taustalla on havainto Venäjän kasvavasta riippuvuudesta Kiinasta Ukrainan sodan ja länsimaiden pakotteiden myötä – tilanne, jonka Trumpin hallinto uskoo voivansa kääntää edukseen normalisoimalla suhteet Moskovaan. Yksinkertaistettuna: Trump pyrkii neutraloimaan Venäjän uhkan tarjoamalla sille kannustimia irrottautua Pekingistä, jolloin Kiina jäisi eristyneemmäksi suurvaltakamppailussa.Taktiikkaan kuuluu myös se, että ratkomalla kiistat Venäjän kanssa Yhdysvallat vapauttaa resursseja Kiinan vastustamiseen. Trumpin lähipiirissä arvioidaan, että niin kauan kuin Ukrainan sota ja vihamielisyys Venäjän kanssa jatkuvat, Washingtonin huomio ja voimavarat jakaantuvat kahteen suuntaan
. Siksi Ukrainan sodan nopea päättäminen – vaikka myönnytyksin – nähdään edellytyksenä sille, että “voidaan ottaa uusi suunta Venäjä-suhteissa” ja keskittää huomio täysin Indo-Tyynenmeren alueelle. Tässä mielessä Trumpin hallinto tavoittelee Venäjän neutralisointia suurvaltapelissä: mikä tahansa Venäjän kanssa solmittu diili, joka vähentää sen motivaatiota tukeutua Pekingiin tai haastaa lännen yhtenäisyyttä, katsotaan voitoksi Kiinaa vastaan.On kuitenkin tärkeää huomata, että asiantuntijat suhtautuvat epäillen tämän logiikan toimivuuteen. Kylmän sodan aikana Nixonin avaus Pekingiin onnistui, koska Kiinan ja Neuvostoliiton välit olivat jo valmiiksi kireät ja maiden edut ristikkäin – toisin kuin nyt, jolloin Moskova ja Peking ovat läheisempiä kuin kenties koskaan
. Venäjän ja Kiinan suhde on 2020-luvulla kehittynyt laajaksi strategiseksi kumppanuudeksi, jota yhdistää molempien halu haastaa Yhdysvaltain johtama maailmanjärjestys. Venäjä on taloudellisesti ja teknologisesti riippuvainen Kiinasta, joka ostaa suuren osan Venäjän energiasta ja toimittaa kriittisiä komponentteja (mm. jopa 90 % Venäjän teollisuudessa käytetyistä siruista on Kiinasta). Asiantuntija Christian Caryl varoittaa, että Putinin irrottaminen Xi Jinpingistä vaatisi Yhdysvalloilta “äärimmäisen korkeaa hintaa”, eikä ole takeita, että Moskova suostuisi katkaisemaan siteensä Pekingiin edes suurilla myönnytyksillä. Tästä huolimatta Trumpin hallinto näyttää olevan valmis kokeilemaan tätä riskialtista suurvaltapeliä.Toisen kauden linjaukset ja diplomatiatoimet Venäjän suhteen
Strategiset painotukset: Trumpin toinen kausi jatkaa edeltävän kauden “America First” -linjaa, jossa perinteisiä liittolaissuhteita ja monenkeskisiä sitoumuksia arvioidaan uudelleen kylmän omakätisesti. Uuden hallinnon kokoonpano kertoo paljon: Trump nimitti kovia Kiina-kriitikoita keskeisiin asemiin (ulkoministeriö, puolustusministeriö) luomaan jämäkämpää Kiina-strategiaa
. Sen sijaan Euroopan turvallisuus ja Ukraina jäivät agendalla selvästi alemmas. Esimerkiksi puolustusministeriksi nostetun Pete Hegsethin mukaan Washington “ei ole enää ensisijaisesti keskittynyt Euroopan turvallisuuteen”, mikä on selvä viesti NATO-liittolaisille. Senaatin kuulemisessa ulkoministeri Rubio painotti liittolaisista puhuttaessa Israelia ja Taiwania – mutta ei maininnut NATOa lainkaan, ja vihjasi Ukrainan joutuvan tekemään kivuliaita myönnytyksiä rauhan saavuttamiseksi. Yhteenvetona Trumpin hallinnon strateginen linja on asetettu: Indopasifinen alue ja Kiinan haastaminen menevät Euroopan edelle, ja Venäjä-suhdetta ollaan valmiita lähestymään pragmaattisesti tämän prioriteetin nimissä.Diplomatia ja toimet: Trumpin hallinto ryhtyi nopeasti sanoista tekoihin Venäjän suuntaan. Vain viikkojen kuluessa virkaanastujaisista alkoi ilmetä, että Washington valmistelee suurvaltadiiliä Ukrainan sodan lopettamiseksi. Mediavuodoista ja diplomaattisista lähteistä ilmenee, että Trumpin edustajat kävivät neuvotteluja mm. Riadissa venäläisten kanssa ja pitivät aktiivista puhelinyhteyttä Kremliin keväällä 2025
. Hallinnon edustajat antoivat ymmärtää, että Ukrainan sodassa Yhdysvallat voisi “sivuuttaa aggressorin”: Trumpin diplomaattien kerrotaan jopa yrittäneen poistaa viittaukset “Venäjän aggressioon” kansainvälisistä julkilausumista YK:ssa ja G7-kokouksissa, mikä järkytti eurooppalaisia liittolaisia. Rinnakkain kulisseissa Trumpin hallinto signaloi Moskovalle halukkuutta keskustella “geopoliittisesta ja taloudellisesta yhteistyöstä” mikäli Ukrainassa päästään sopuun. Toisin sanoen, Venäjälle vihjattiin palkkioita: sodan päättyessä Yhdysvallat voisi harkita pakotteiden lieventämistä ja laajempaa yhteistyötä, joka hyödyttäisi Moskovaa taloudellisesti.Trumpin oma retoriikka vahvisti tätä suuntaa. Hän kehui toistuvasti kykyään “tehdä diili” Putinin kanssa ja lupasi lopettaa sodan “viikoissa”
. Trump antoi ymmärtää, että Ukraina on vain neuvottelupeli, joka voidaan ratkaista vaihtokaupoilla – ja vihjasi Yhdysvaltojen voivan jopa osallistua Ukrainan jälleenrakennukseen ja maan luonnonvarojen hyödyntämiseen osana sopimusta. Tässä hengessä hän moitti Ukrainan presidenttiä Volodymyr Zelenskyitä joustamattomuudesta ja kutsui tätä suorastaan “diktatoriksi”, samalla kun Putinia kohdeltiin ymmärtävästi ja Venäjän narratiiveja myötäillen. Trumpin mukaan “venäläisillä on hallussaan valttikortit” konfliktissa – lausunto, joka käytännössä viestii Moskovalle, että uusi Washingtonin johto on valmis merkittäviin myönnytyksiin.Sotilaallisella puolella Trumpin hallinnon painotus näkyy prioriteettien uudelleenjaossa enemmän kuin konkreettisissa sopimuksissa. Hallinto on antanut Euroopalle ymmärtää, että Yhdysvallat vetäytyy taka-alalle mantereen turvallisuudessa, odottaen eurooppalaisten ottavan isomman vastuun Ukrainasta ja NATO-puolustuksesta
. Tämä saattaa tarkoittaa Yhdysvaltain joukkojen ja kaluston siirtoa Aasiaan Kiinan varalta. Asevalvonnassa Trump ei kiirehtinyt uusimaan perinteisiä sopimuksia (esim. strategisten aseiden rajoitukset) ellei niihin saada myös Kiinaa mukaan – mikä jarrutti jatkoa Uusi START -sopimukselle. Todellisena uutena avauksena pidettiin kuitenkin mahdollista “suurvaltakongressia”: Trump vihjasi valmiuttaan kutsua Xi Jinpingin Washingtoniin neuvottelemaan laajasta sopimuskokonaisuudesta. Tätä pakettia voisi spekulaatioiden mukaan kuulua kauppasopimus (tullien ja teknologiaesteiden purkaminen) ja mahdollisesti jokin status quon hyväksyntä Taiwanin kysymyksessä. Toisin sanoen, Trumpin diplomatia toisella kaudella oli hyvin transaktionaalista ja nopealiikkeistä – se haki suuria diilejä sekä Moskovan että Pekingin kanssa, tavoitteenaan muotoilla suurvaltasuhteet uusiksi. Tällainen poukkoileva linja ymmärrettävästi huolestutti perinteisiä liittolaisia, jotka pelkäsivät Trumpin pelaavan suurvaltapeliä pienten maiden kustannuksella.Yhteenvetona Trumpin hallinnon toisen kauden toimista Venäjän suhteen voidaan todeta: Washington käytännössä hyllytti vastakkainasettelun Venäjän kanssa. Hallinto antoi Venäjälle diplomaattisia myönnytyksiä (kuten narratiivin pehmentämistä), ajoi aktiivisesti rauhansopua Venäjän ehdoilla Ukrainassa
, vihjasi taloudellisiin kannustimiin (pakotteiden purku, investoinnit) ja vähensi Yhdysvaltojen roolia Euroopassa. Kaiken tämän tarkoitus oli voitella Moskova irti Pekingin leiristä ja varmistaa, ettei Venäjä toimisi Kiinan voiman kertoimena Aasian suurvaltakamppailussa.Venäjän reagointi: Moskovan ilo ja varovaisuus
Venäjän näkökulmasta Trumpin toisella kaudella tapahtunut suunnanmuutos on tuonut sekä mahdollisuuksia että haasteita. Toisaalta Kreml on tyytyväinen siihen, että Yhdysvallat ei enää pyri eristämään ja rankaisemaan Venäjää samaan tapaan kuin aiemmin, vaan etsii sovintoa. Toisaalta Moskova arvioi tarkasti, kuinka luotettavaa Trumpin tarjoama “kädenojennus” on – ja miten Kiina-suhde sovitetaan uuteen tilanteeseen.
Alkuvaiheen reaktiot Trumpin politiikkaan olivat Moskovassa selvästi myönteiset. Venäjän johdossa nähtiin suoranaista helpotusta ja jopa iloa siitä, että Washington näyttää “kulkevan kädet ylhäällä neuvotteluihin”
. Presidentti Putin on katsellut suopeasti, kuinka Trump on muutamassa kuukaudessa riitautunut eurooppalaisten liittolaistensa kanssa, leikannut tukea Ukrainalle ja jopa supistanut Yhdysvaltain omaa puolustusbudjettia – kaikki asioita, jotka heikentävät lännen yhtenäisyyttä ja vahvistavat suhteellisesti Venäjän asemaa. Ei ole liioiteltua sanoa, että Putin on “riemuissaan” tästä kehityksestä. Saadakseen Trumpin pysymään tällä kurssilla Putin on tarttunut Trumpin henkilökulttuuriin ja heikkouksiin: hän on avoimesti imartellut Trumpia (kehumalla tätä mm. “rohkeaksi mieheksi” tämän selviydyttyä häneen kohdistuneesta attentaatista) ja alleviivannut Trumpin omia väitteitä, että Ukrainan sota ei olisi koskaan alkanut Trumpin ollessa vallassa. Lisäksi Putin on pelannut Trumpin kuuluisan kauppamiehen maineen varaan: heti ensimmäisten tapaamisten jälkeen Putin nosti esiin Venäjän harvinaiset maametallit ja mineraalivarat ja vihjasi, että Yhdysvallat voisi päästä osalliseksi näihin rikkauksiin yhteisprojekteilla, “sillä Venäjällä on huomattavasti enemmän tällaisia resursseja kuin Ukrainalla”. Tämänkaltaiset lausunnot on suunniteltu houkuttelemaan Trumpia – ne antavat hänen ymmärtää, että Venäjällä on Trumpille “parempaa tarjolla” kuin mitä pitkästä ja kalliista sodasta Ukrainassa olisi saatavissa.Samalla kun Venäjä ottaa avosylin vastaan Trumpin tarjoamia myönnytyksiä (kuten mahdollisen pakotehelpotuksen ja Ukrainan asemien tunnustamisen), se on kuitenkin varovainen katkaisemaan siltoja Pekingiin. Venäjän strateginen kumppanuus Kiinan kanssa on viime vuosina vain syventynyt: vuoden 2022 helmikuussa Xi Jinping ja Putin julistivat suhteensa “rajattomaksi kumppanuudeksi”, ja sittemmin Kiina on tukenut Venäjää ostamalla ennätysmääriä venäläistä öljyä ja kaasua sekä toimittamalla kriittisiä komponentteja Venäjän sotateollisuudelle
. Molempia maita yhdistää halu vastustaa Yhdysvaltojen globaalia vaikutusvaltaa, ja ne ovat koordinoineet toimiaan kansainvälisillä foorumeilla (kuten BRICS-maat ja Shanghain yhteistyöjärjestö) sekä pitäneet yllä tiivistä sotilaallista yhteistyötä – mukaan lukien yhteiset sotaharjoitukset, myös Indo-Tyynenmeren alueella. Ideologisestikin Moskova ja Peking jakavat monia näkemyksiä autoritaarisen hallintomallin oikeutuksesta ja lännen heikkouksista.Tästä syystä Peking on seurannut Trumpin ja Putinin lähentymistä kaksijakoisin tuntein. Julkisesti Kiina esittää tukevansa kaikkia pyrkimyksiä rauhaan Ukrainassa (myös Trumpin välityksellä), mutta kulisseissa Peking on hermostunut. Kiinan johdolle Yhdysvaltojen ja Venäjän mahdollinen “reset” merkitsee strategisesti epämiellyttäviä skenaarioita: pahimmillaan Yhdysvallat voisi vapauttaa joukkojaan ja resurssejaan rakentamaan vahvempaa asemaa Tyynellämerellä, ja Kiina jäisi geopoliittisesti yksin Yhdysvaltoja vastaan esimerkiksi Taiwanin kriisissä
. Asiantuntija Sari Arho Havrén arvioi, että Kiinan kannalta jopa jatkuva kuluttava sota Ukrainassa on parempi kuin nopea rauha, koska sodan jatkuessa Yhdysvaltain huomio pysyy hajautuneena poispäin Indo-Pasifisesta. Nyt Trumpin aloittama Venäjä-sulattelu uhkaa kääntää asetelman: Moskova ja Washington lähentyvät, mikä voisi jättää Kiinan geopoliittisesti alttiimmaksi. Kiina epäilemättä keskustelee tiiviisti Moskovan kanssa varmistaakseen, ettei Venäjä mene liian pitkälle Trumpin viettelemänä. Presidentti Putin onkin korostanut Xi:lle, että Venäjän ja Kiinan suhteet perustuvat “yhteisiin etuihin, tasa-arvoon ja keskinäiseen hyötyyn” – vihjaten, että kyseessä ei ole sotilasliitto eikä kumpikaan ole hylkäämässä toista. Venäjä siis vakuuttaa Pekingille, ettei se ole “kääntämässä takkiaan” Yhdysvaltojen suhteen ainakaan Kiinan kustannuksella.On myös syytä huomata, että Putin ymmärtää Trumpin kauden olevan vain yksi luku: tänään tehtyjen myönnytysten arvo riippuu siitä, jatkuuko Yhdysvaltain politiikka samalla linjalla tulevaisuudessa. Kiinassa on pohdittu, että Trumpin tarjoama rauha Ukrainassa Venäjän ehdoilla voi lopulta palvella Kiinan etua: se takaa, ettei Putin häviä sotaa (mikä vakauttaa Venäjän hallintoa) ja antaa Kiinalle aikaa vahvistaa omaa asemaansa
. Kuten professori Steve Tsang huomauttaa, Xi ei halua Putinin epäonnistuvan, ja Trumpin välittämä “Venäjälle edullinen rauha” on tässä mielessä Pekingille positiivinen asia. Kiina voi myös pelata aikaa – odottaa Trumpin kauden yli – sillä seuraava Yhdysvaltain presidentti saattaa jälleen ottaa kovan linjan Venäjää (ja Kiinaa) kohtaan, jolloin kaikki Trumpin tekemät järjestelyt voisivat purkautua. Tämäkin hillitsee Moskovaa tekemästä liian syviä sitoumuksia yksin Trumpiin luottaen.Yhteenvetona Venäjän reaktioista: Moskova on hyötynyt Trumpin politiikasta lyhyellä tähtäimellä – se on saamassa haluamansa myönnytyksiä Ukrainassa ja hengähdystauon lännen painostuksesta
. Putin pyrkii maksimoimaan edut kehumalla ja lahjomalla Trumpia poliittisesti (tarjoamalla diilejä), kuitenkaan rikkomatta siltoja Xi Jinpingiin. Venäjä tasapainoilee siis kahden suurvallan välillä: se iloitsee Yhdysvaltain ja Kiinan vastakkainasettelusta (joka antaa sille tilaa toimia) ja yrittää pelata suurvaltoja vastakkain omaa etuaan tavoitellen, samalla varoen menettämästä elintärkeää kumppanuuttaan Kiinan kanssa.Venäjän toimintamallit ja liittolaisstrategiat suurvaltakamppailussa
Trumpin kaudella kohtaama suurvaltakamppailun asetelma on pakottanut Venäjän miettimään pitkän aikavälin strategiaansa: kenet valita kumppaniksi, ketä vastaan pelata ja kuinka turvata oma vaikutusvaltansa muuttuvassa maailmajärjestyksessä. Venäjällä on karkeasti ottaen kolme vaihtoehtoista toimintamallia suurvaltakamppailun keskellä:
1) “No limits” -kumppanuus Kiinan kanssa: Venäjä voi jatkaa ja syventää nykyistä linjaansa, jossa Kiina on sen tärkein strateginen kumppani. Tämä merkitsee käytännössä liittolaissuhdetta, vaikkei virallista sopimusta olisikaan. Yhteistyö ulottuu sotilaallisesta (yhteiset harjoitukset, ase- ja teknologiayhteistyö) taloudelliseen (energia- ja raaka-ainekauppa, Kiinan investoinnit) ja diplomaattiseen (yhtenäinen rintama kansainvälisissä instituutioissa)
. Tällainen blokki pyrkii yhdessä haastamaan Yhdysvaltojen vaikutusvallan esimerkiksi estämällä lännen hankkeita YK:ssa ja tarjoamalla vaihtoehtoisia instituutioita (BRICS, SCO ym.). Hyötynä Venäjälle on Kiinan tarjoama taloudellinen elinehto – Pekingiin tukeutumalla Venäjä voi kiertää lännen pakotteita ja löytää teknologista apua, sekä saada selkänojaa Yhdysvaltoja vastaan. Riski on kuitenkin alisteisuus: Kiina on selvästi suurempi tekijä taloudellisesti ja pitkässä juoksussa myös sotilaallisesti, joten Venäjä voi ajautua “pikkuveljen” asemaan, jonka intresseistä Kiina ei välttämättä piittaa täysin. Lisäksi liiallinen nojautuminen Kiinaan kaventaa Venäjän liikkumatilaa – esimerkiksi jos Kiina pyrkii johonkin Venäjän edun vastaiseen ratkaisuun, Moskovalle jää vähän vaihtoehtoja.2) Lähentyminen Yhdysvaltoihin (ja länteen) Kiinan kustannuksella: Toinen vaihtoehto on tarttua Trumpin tarjoamaan tilaisuuteen ja hakea strategista modus vivendiä Washingtonin kanssa. Tällöin Venäjä pyrkisi irrottautumaan liiasta riippuvuudesta Kiinaan ja normalisoimaan suhteet länsimaihin – ikään kuin paluu 1990-luvun loppupuolen kaltaiseen asemaan, jossa Venäjä ei ole suorassa vastakkainasettelussa Yhdysvaltojen kanssa. Hyötynä olisi pakotteiden poistuminen ja pääsy jälleen länsimaisiin markkinoihin ja teknologioihin, mikä piristäisi Venäjän taloutta (joka on kärsinyt pahoin: inflaatio ja ruplan romahdus ovat vaivanneet, ja asiantuntijat varoittavat konkurssiaallosta Venäjällä
). Lisäksi Venäjä voisi toivoa saavansa turvatakuut omalle “etupiirilleen” – Trumpin hallinto on jo vihjannut hyväksyvänsä esimerkiksi Ukrainan sotilaallisen liittoutumattomuuden ja jopa NATO-joukkojen vetäytymistä Itä-Euroopasta kohti vuoden 1997 rajoja, mikä on ollut Putinin vaatimus. Riskeinä Venäjä näkee Yhdysvaltain epäluotettavuuden: Trumpin kausi on katkera muistutus siitä, kuinka nopeasti Yhdysvaltain politiikka voi heilahtaa vaalien myötä. Putin tuskin unohtaa, että sama Washington voi neljän vuoden päästä palata takaisin kovaan Venäjä-linjaan, jolloin Moskova olisi menettänyt sekä Kiinan tuen että kasvonsa “luotettavana” partnerina idässä. Lisäksi mahdollinen länteen päin kääntyminen voisi herättää sisäpoliittista vastarintaa Venäjällä: Putinin legitimiteettiä on vahvistanut vastakkainasettelu lännen kanssa, ja liiallinen myöntyväisyys Yhdysvalloille voisi näyttää heikkoudelta kansallismielisten silmissä.3) Tasapainottelu ja moninapainen peli: Kolmas toimintamalli on yrittää tasapainoilla suurvaltojen välillä ja edistää moninapaista maailmanjärjestystä, jossa Venäjä olisi yksi itsenäinen napansa. Tässä skenaariossa Moskova ei sitoudu ehdottomasti kumpaankaan leiriin vaan maksimoi liikkumatilan pelaamalla kaikkiin suuntiin. Venäjä voi esimerkiksi ylläpitää lämpimiä välejä Kiinaan, mutta samalla kehittää suhteita Intiaan, Iraniin, Turkkiin, Saudi-Arabiaan ja muihin nouseviin tai itsenäisesti ajatteleviin valtioihin muodostaakseen laajemman koalition, joka vastustaa lännen dominanssia. Näitä verkostoja se on jo rakentanut: yhteistyö Iranin kanssa (sotilasyhteistyö Syyriassa ja aseiden myynti), lähentyminen Saudi-Arabian ja OPEC-maiden kanssa (öljyntuotannon koordinointi), ase- ja energia‐yhteistyö Intian kanssa, sekä diplomaattiset avaukset esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa ovat osa Venäjän moninapaista strategiaa. Tällainen hajautettu liittolaisstrategia vähentää Venäjän riippuvuutta yhdestä suuresta kumppanista. Sen avulla Moskova voi myös ylläpitää tiettyä itsenäisyyttä: se voi osoittaa Pekingille, että sillä on vaihtoehtoja, ja Washingtonille, ettei sitä niin vain eristetä. Kääntöpuolena on, että ilman selkeää suurvaltakumppania Venäjän oma voima voi jäädä riittämättömäksi Yhdysvaltojen ja Kiinan puristuksessa. Käytännössä Venäjän geopoliittinen ja taloudellinen painoarvo on rajallinen – sen BKT on yhä pienempi kuin esimerkiksi Texasin tai Kalifornian osavaltioiden talous
– joten täysin yksinään se ei pysty suurvaltakamppailua ohjaamaan. Siksi moninapainenkin strategia nojaa siihen, että Venäjä tekee taktisia liittoja kussakin tilanteessa (esim. tukeutuu Kiinaan taloudessa, mutta houkuttelee samalla Euroopan maita poikkeamaan Yhdysvaltain linjasta, tai käyttää ydinpelotettaan hillitäkseen USA:n toimintavapautta Euroopassa).
Tällä hetkellä, Trumpin toisen kauden loppupuolella, Venäjä näyttäisi suosivan yhdistelmää vaihtoehdoista 1 ja 3. Eli käytännössä se jatkaa tiivistä yhteistyötä Kiinan kanssa, mutta pyrkii samalla hyötymään Trumpin tarjoamasta liikkumatilasta ja heikosta länsikoordinaatiosta edistääkseen omia tavoitteitaan. Hyvä esimerkki tästä on Venäjän toiminta YK:ssa ja globaalissa etelässä: Moskova korostaa Kiinan tavoin vaihtoehtoista maailmanjärjestystä (jossa suurvallat sopivat etupiireistä keskenään, ja lännen sanelema “sääntöpohjainen järjestys” hylätään)
. Samalla Venäjä tarjoaa yhteistyötä maille, jotka kokevat Yhdysvaltain vaikutuksen liian vahvaksi, täyttäen tyhjiöitä joista Yhdysvallat on vetäytynyt. Trumpin hallinnon vähentäessä esimerkiksi kehitysapua ja kansainvälistä läsnäoloa, Venäjä (ja Kiina) ovat astuneet tilalle monilla alueilla. Lähi-idässä ja Afrikassa Venäjä käyttää sekä kovaa voimaa (palkkasotilaat, asevienti) että pehmeää valtaa tarjotakseen vaihtoehdon lännelle – Trumpin luoma valtatyhjiö rohkaisee tätä entisestään.Sotilaallisella ulottuvuudella Venäjä pyrkii turvaamaan asemansa ydinasemahdin tasavertaisena napana. Se on signaaloinut, ettei aio luopua ydinasesopimuksista ellei sen turvallisuushuolet (NATO:n laajeneminen ym.) tule huomioiduksi. Trumpin kaudella Uuden STARTin tulevaisuus oli epäselvä, mikä ajaa Venäjän varautumaan pahimpaan – mahdolliseen uuteen asevarustelukierteeseen. Toisaalta, jos Trump olisi tarjonnut kattavaa asevalvontapakettia, johon sisältyisi esimerkiksi Kiinan rajoittaminen, Venäjä olisi voinut olla valmis neuvottelemaan, koska sekin epäilee Kiinan pitkän aikavälin sotilaallista nousua lähialueillaan.
Taloudellisesti Venäjä jatkaa taloutensa “itäistämistä” (pivot to Asia) riippumatta Trumpin liikkeistä. Kiina on korvaamaton markkina ja teknologiakumppani, eikä Euroopan energiayhteys palaudu nopeasti vaikka Trump tekisi sovinnon – eurooppalaiset ovat yhä varpaillaan Venäjästä. Siksi Moskova vahvistaa kauppasuhteita Kiinan lisäksi Intian, Turkin, Iranin ja muiden halukkaiden kanssa, rakentaen vaihtoehtoisia maksujärjestelmiä (esim. rupla–juan-kauppa, BRICS-maiden valuuttajärjestelyt) vähentääkseen taloudellista haavoittuvuutta dollarille.
Lopulta Venäjän toiminta suurvaltakamppailussa on pragmaattista ja opportunistista. Kuten eräs kiinalainen strategi totesi Trumpin politiikasta: “Kun Yhdysvallat vetäytyy globaalisti, Kiina ilmaantuu tilalle”
. Sama pätee Venäjään: se astuu esiin siellä, missä Yhdysvallat perääntyy tai on hajamielinen. Trumpin toisella kaudella tämä on tarkoittanut, että Venäjä ja Kiina yhdessä täyttävät sitä tyhjiötä, jonka amerikkalaisjohtoisen järjestyksen heikentyminen on synnyttänyt. Venäjän rooli on osin Kiinan vanavedessä kulkijan, mutta myös itsenäisen häirikkäsuurvallan, joka omilla toimillaan (esim. ydinasepelote, alueelliset interventiot) vaikuttaa pelin kulkuun.Johtopäätökset
Trumpin hallinnon toisen kauden dynamiikka suurvaltakamppailussa on muodostanut epätavallisen kolmiodraaman Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän välille. Yhdysvallat on priorisoinut Kiinan vastaisen kamppailun, ja yrittänyt tämän vuoksi houkutella Venäjää pois Kiinan leiristä tarjouksilla ja myönnytyksillä
. Strategia on näkynyt konkreettisesti Ukrainaa koskevissa ratkaisuissa – Trumpin hallinto on käytännössä asettunut Venäjän linjoille rauhan aikaansaamiseksi ja sivuuttanut eurooppalaiset vastalauseet. Venäjä on reagoinut tähän tilaisuuteen tarttumalla: Putin on saanut vahvistusta tavoitteilleen (kuten Ukrainan NATO-jäsenyyden torppaaminen) ja näkee mahdollisuuden päästä eroon lamauttavista pakotteista. Samalla hän on pyrkinyt maksimoimaan hyötynsä pitämällä Kiinan läheisenä kumppanina siltä varalta, että Yhdysvaltojen mielenmuutos koittaa.Tilanne on johtanut erikoiseen lopputulokseen: Trumpin Kiina-haukkojen suuri peli saattaa paradoksaalisesti hyödyttää sekä Pekingiä että Moskovaa. Mikäli Yhdysvallat heikentää transatlanttista liittoumaa ja perinteistä sääntöpohjaista järjestystä, Kiina ja Venäjä saavat enemmän liikkumatilaa omille ambitioilleen
. Trumpin hallinnon kovin retoriikka Kiinaa vastaan kätkeytyy usein transaktionaalisten diilien ja oikkujen alle, mitä Peking on oppinut hyödyntämään kulisseissa. Samoin Moskovalle Trumpin Amerikka tarjoaa ikkunan toteuttaa pitkään haaveilemiaan etupiiritavoitteita ja tehdä itsestään jälleen varteenotettava napa kansainvälisessä politiikassa.Kokonaisuutena Venäjän rooli tässä suurvaltakamppailussa on ollut “heilurin” tai “kuningantekijän” rooli: kaikki osapuolet ymmärtävät, että se, mihin suuntaan Moskova kallistuu, voi merkittävästi muokata voimasuhteita. Trumpin toisella kaudella Yhdysvallat on yrittänyt painaa heiluria omaan suuntaansa, Kiina on pitänyt kiinni Venäjästä omalla vetovoimallaan, ja Venäjä itse on nauttinut tilanteesta, jossa se voi pelata kaksilla korteilla. Lopputulos on vielä avoin. Vaikka Trump on saanut aikaan ennennäkemättömän Yhdysvallat–Venäjä-lähentymisen
, Pekingin ja Moskovan “hiljainen akseli” ei ole murtunut – maiden sotilas- ja talousyhteistyö sekä yhteinen lännen vastainen agenda jatkuvat yhä tiiviinä. Asiantuntijat arvioivatkin, että syvän strategisen kiilan lyöminen Venäjän ja Kiinan väliin on erittäin vaikeaa niin kauan kuin kummankin johdossa on nykyiset vallanpitäjät ja yhteinen intressi haastaa Yhdysvallat.Trumpin toisen kauden perintö suurvaltakamppailulle saattaa siis olla päinvastainen kuin julkilausutut tavoitteet: Sen sijaan, että Kiina olisi onnistuttu eristämään, Yhdysvallat itse on etääntynyt liittolaisistaan, ja Venäjä sekä Kiina ovat edelleen rinnakkain – ehkä hieman uudelleen asemoituneina, mutta yhä yhteistä suurvaltapeliä pelaten. Kiina seuraa tarkkana Trumpin liikkeitä valmiina hyötymään jokaisesta strategisesta virheestä, ja Venäjä tasapainoilee varmistaen, ettei jää yksin. Suurvaltakamppailu on saanut uusia käänteitä, mutta sen perusasetelma – kolmen mahtivaltion monimutkainen kilpailu ja yhteistyö – jatkuu edelleen. Trumpin hallinnon toimien dynamiikka tässä on osoittanut, miten vaikeaa on muuttaa kylmän sodan jälkeistä kolmiogeometriaa: Venäjän rooli jää ratkaisevaksi jokerikortiksi, jota kumpikin supervalta, Yhdysvallat ja Kiina, tavoittelee puolelleen, kuitenkaan täysin saavuttamatta – toistaiseksi.
Lähteet:
- Sinkkonen, Ville. “Kiina-linssien läpi.” Ulkopolitiikka 9.3.2022. (Taustoittaa Bidenin ja Trumpin eroa suhtautumisessa Venäjään ja Kiinaan).
- Rahim, Nur (toim.). Trump’s Second-Term Foreign Policy: Highly Centralized, and Highly Personal. Arab Center DC, 2025. (Analyysi Trumpin ulkopoliittisesta linjasta toisella kaudella).
- Foreign Policy -lehti. “Will Trump’s China Policy Be a Win for Beijing?” 18.2.2025. (Arvio Trumpin Kiina-strategian vaikutuksista; sisältää havaintoja liittolaissuhteiden muutoksista).
- Caryl, Christian. “A Grand Bargain With Russia Would Be a Disaster.” Foreign Policy, 20.2.2025. (Kriittinen asiantuntija-artikkeli Trumpin yrityksestä tehdä “reverse Nixon” Venäjän kanssa).
- New Statesman. “Xi Jinping and Vladimir Putin vie to exploit the second Trump age.” 26.2.2025. (Kuvaus Trumpin varhaisista toimista toisella kaudella ja Euroopan reaktioista; valottaa Putinin taktiikkaa).
- Standish, Reid. “China ’Nervous’ Over U.S.-Russia Reset, Despite Beijing’s Public Support.” RFE/RL, 23.2.2025. (Erityisesti Kiinan ja kansainvälisten asiantuntijoiden näkökulma USA–Venäjä-lähentymiseen; sisältää Havrénin ja Tsangin kommentit).
- Heikkilä, Peppi. “Kiinan, Venäjän ja Yhdysvaltain välinen suurvaltakamppailu.” Kosmopolis 4/2023. (Akateeminen artikkeli suurvaltakilvan ilmenemisestä mm. YK:ssa; taustoitusta suurvaltakolmion kehitykseen).
Kommentit
Lähetä kommentti