Kulttuurikeskustelun kaventuminen: vaihtoehtojen harha

 

Suomalaisessa arvokeskustelussa toistuu ilmiö, joka ansaitsee huomiota juuri siksi, että se usein jää nimeämättä. Kun esiin nousevat teemat kuten jooga, sukupuolineutraali avioliitto tai naispappeus, niitä vastustavat kannat kehystetään monissa konservatiivikristillisissä puheenvuoroissa osaksi laajempaa kulttuurista taistelua. Tämä ei sinänsä ole poikkeuksellista: arvot kilpailevat julkisessa tilassa, ja erilaiset maailmankuvat tuottavat väistämättä jännitteitä.

Huomiota herättävää on kuitenkin se, millaisiksi vaihtoehdot tällöin rajataan. Keskustelussa asetetaan usein vastakkain kolme kokonaisuutta: perinteinen kristillinen arvomaailma, islam ja kommunismi. Implisiittinen viesti on, että jos tiettyjä konservatiivisia kristillisiä kantoja ei hyväksytä, seurauksena on joko islamisaatio tai jonkinlainen sosialistinen järjestelmä. Näin rakennettu asetelma ei ole analyyttisesti kestävä, mutta se on retorisesti tehokas.

Tämä vaihtoehtojen harha kaventaa keskustelua kahdella tavalla. Ensinnäkin se sivuuttaa sen tosiasian, että valtaosa suomalaisesta yhteiskunnallisesta kehityksestä on tapahtunut ilman islamilaista tai kommunistista viitekehystä. Naispappeus, avioliittolainsäädännön muutos tai yksilöllisten elämäntapojen laajempi hyväksyntä eivät ole seurausta ulkopuolisista ideologisista projekteista, vaan pitkän institutionaalisen ja oikeudellisen kehityksen tulosta liberaalissa markkinataloudessa toimivassa demokratiassa.

Toiseksi tällainen kehystys estää järkevän riskien ja hyötyjen arvioinnin. Kun vastakkain ovat vain ääripäiksi mielletyt vaihtoehdot, katoaa mahdollisuus tarkastella politiikkaa ja kulttuurimuutosta pragmaattisesti: mitä vaikutuksia tietyllä ratkaisulla on yksilönvapauteen, yhteiskunnan toimivuuteen tai luottamukseen instituutioita kohtaan? Taloustieteellinen näkökulma korostaa juuri tätä: päätöksiä tulisi arvioida seurausten, ei symbolisten vastakkainasettelujen perusteella.

On myös huomionarvoista, että islam ja kommunismi esiintyvät tässä keskustelussa lähinnä abstrakteina uhkakuvina, ei empiirisesti analysoituina järjestelminä. Niitä käytetään varoitusesimerkkeinä, joiden tehtävänä on luoda mielikuva hallitsemattomasta kehityksestä, jos nykyinen arvokeskustelu ei pysähdy. Tämä on ymmärrettävä retorinen strategia, mutta se ei edistä ymmärrystä eikä lisää yhteiskunnallista vakautta.

Lopulta kyse ei ole siitä, etteikö konservatiivisilla kristillisillä näkemyksillä olisi oikeutta osallistua julkiseen keskusteluun. Kyse on siitä, millä ehdoilla keskustelua käydään. Kun vaihtoehdot rajataan keinotekoisesti ja monimutkainen todellisuus typistetään kolmen ideologian väliseksi kamppailuksi, menetetään mahdollisuus rakentavaan dialogiin.

Suomalaisen yhteiskunnan vahvuus on ollut kyky käsitellä arvoristiriitoja ilman apokalyptisiä tulkintoja. Tätä perinnettä olisi syytä vaalia myös silloin, kun keskustelu koskee uskontoa, moraalia ja kulttuurin muutosta.