Kun teoria kallistuu: miksi osa yhteiskuntatieteestä vetää vasemmalle

 

Yhteiskuntatieteet esitetään usein neutraalina todellisuuden kuvauksena. Tutkija analysoi, mittaa ja selittää. Silti käytännössä moni vaikutusvaltainen teoria ei ainoastaan kuvaa yhteiskuntaa vaan myös arvottaa sitä – ja tässä arvottamisessa painopiste kallistuu usein vasemmalle.

Tämä ei ole salaliitto eikä moraalinen syytös. Se on seurausta siitä, millaisiin kysymyksiin teoriat on rakennettu vastaamaan.

Monet vasemmalle kallistuvat yhteiskuntateoriat jakavat kolme lähtöoletusta. Ensinnäkin ne lähtevät nollasummalogiikasta: jos jollakulla menee hyvin, se on todennäköisesti pois joltakulta toiselta. Toiseksi ne suhtautuvat epäluuloisesti markkinoihin ja spontaaniin koordinaatioon – taloudelliset ja sosiaaliset järjestykset nähdään herkästi vallan tai riiston tuotteina. Kolmanneksi ne pitävät konsensusta epäilyttävänä: jos jostakin asiasta ollaan laajasti samaa mieltä, kyse ei ole tehokkuudesta tai oppimisesta vaan hegemonian onnistumisesta.

Tällainen kehys johtaa väistämättä tietynlaisiin tulkintoihin. Kun palkkaerot kasvavat, selitys löytyy rakenteellisesta sorrosta. Kun jokin politiikkalinja nauttii laajaa tukea, se tulkitaan hiljentämiseksi tai vaihtoehdottomuuden retoriikaksi. Kun markkinat allokoivat resursseja, ne eivät tee sitä signaalien ja kannustimien perusteella vaan valtasuhteiden kautta.

Ongelma ei ole siinä, etteivätkö nämä teoriat voisi joskus osua oikeaan. Ongelma on siinä, että niistä tulee helposti itseään vahvistavia. Jos lähtöoletus on, että yhteiskunta on lähtökohtaisesti sortava, jokainen havainto voidaan tulkita tämän oletuksen vahvistukseksi. Jos taas joku ilmiö ei sovi kehykseen – esimerkiksi se, että vapaaehtoinen yhteistyö tuottaa laajaa hyvinvointia – se selitetään pois “sisäistettynä hegemoniana”.

Tässä kohtaa yhteiskuntatiede alkaa liukua analyysistä normatiivisuuteen. Teoria ei enää kysy miksi jokin järjestely toimii, vaan kenen etua se palvelee. Tämä on hienovarainen mutta ratkaiseva siirtymä. Se muuttaa tutkimuksen luonnetta: selittämisestä tulee paljastamista.

Vasemmistolainen kallistuma näkyy myös siinä, mitä pidetään ongelmana. Sotilaallinen varautuminen tulkitaan herkästi militarismiksi, ei turvallisuuskoordinaatioksi. Työnjaon seuraukset nähdään riistona, ei erikoistumisen tuottamana tehokkuutena. Markkinahinta ei mittaa arvoa, vaan arvon oletetaan olevan jotakin, jonka valtio tai asiantuntija voi määritellä paremmin.

Institutionaalinen taloustiede ja peliteoria tarjoavat tästä hyvän kontrastin. Niissä ei oleteta pahaa tahtoa. Ihmisten käyttäytymistä ei selitetä moraalisella vajavaisuudella vaan kannustimilla. Konsensus voi olla seurausta oppimisesta, ei alistamisesta. Järjestys voi syntyä ilman keskitettyä ohjausta. Tämä ei tee maailmasta täydellistä, mutta se tekee analyysistä symmetrisempää.

Ehkä olennaisin kysymys ei ole, ovatko vasemmalle kallistuvat teoriat “vääriä”. Olennaisempi kysymys on, saavatko ne esiintyä neutraaleina, vaikka ne sisältävät vahvan normatiivisen ytimen. Kun teoria esittää yhteiskunnan ongelmana sen, että ihmiset koordinoivat toimintaansa ilman jatkuvaa poliittista ohjausta, se ei ole vain teoria. Se on poliittinen näkemys.

Hyvä yhteiskuntatiede kestää tämän sanomisen ääneen. Huono teeskentelee olevansa vain tiedettä.