Iran kriisissä – mutta ei vielä romahduksessa

Iran elää parhaillaan vakavinta sisäistä kriisiään vuosiin. Laajatanin ja iskulausein kuvattu “vallankumous” ei kuitenkaan vielä ole vallankumous, eikä “romahdus” ole sama asia kuin epävakaus. Tässä erottelussa piilee koko tilanteen ymmärtämisen ydin.

Se, mikä on kiistatonta, on talous. Inflaatio on korkea, valuutta heikko ja valtion kyky ostaa yhteiskuntarauhaa subventioilla heikentynyt. Kun hallinto myöntää, ettei rahaa enää ole ja tukimekanismeja leikataan, seuraukset näkyvät nopeasti kaduilla. Taloustieteessä tämä on tuttu kuvio: kun implisiittinen sosiaalinen sopimus – “me hallitsemme, te saatte perushyvinvoinnin” – murtuu, legitimiteetti murenee.

Protestien laajuus on poikkeuksellinen. Ne eivät rajoitu yhteen kaupunkiin tai yhteen väestöryhmään, vaan ulottuvat useisiin provinsseihin ja koskettavat sekä opiskelijoita, kauppiaita että teollisuuden työntekijöitä. Tässä mielessä tilanne muistuttaa enemmän rakennetta horjuttavaa kriisiä kuin yksittäistä protestiaaltoa. Myös se, että taloudelliset vaatimukset ovat muuttuneet poliittisiksi iskulauseiksi, kertoo syvemmästä tyytymättömyydestä.

Mutta tästä ei vielä seuraa valtion kaatuminen. Autoritaariset järjestelmät eivät kaadu ensimmäiseen, eivätkä usein toiseenkaan shokkiin. Iranin valtiokoneisto – erityisesti turvallisuuselimet – toimii edelleen. Väitteet laajamittaisista sotilaiden loikkauksista tai vallan totaalista menetyksestä eivät toistaiseksi saa tukea riippumattomista lähteistä. Niin kauan kuin hallinto hallitsee voimankäytön monopolia, puhe sisällissodasta on ennenaikaista.

Ulkoisen ympäristön osalta tilanne on yhtä lailla harmaa kuin otsikot mustavalkoisia. Venäjä ja Kiina eivät ole rientäneet näkyvästi Iranin tueksi, mutta tästä ei seuraa hylkäämistä. Kyse on pikemminkin riskienhallinnasta: kumpikaan ei halua sitoutua epävakaaseen kumppaniin tilanteessa, jossa omat resurssit ja prioriteetit ovat tiukilla. Hiljaisuus ei ole irtiotto, vaan varovaisuutta.

Historian opetukset puhuvat maltin puolesta. Vuoden 1979 vallankumous onnistui, koska valtion rakenteet murenivat sisältä ja turvallisuuskoneisto hajosi. Nykytilanteessa ollaan kaukana siitä pisteestä, vaikka suunta on hallinnolle epäedullinen. Kriisi on todellinen, mutta sen lopputulos ei ole ennalta määrätty.

Realistinen tulkinta on tämä: Iran on ajautunut tilanteeseen, jossa talous ei enää tue politiikkaa, ja politiikka vastaa talouteen väkivallalla. Se on epävakaa yhdistelmä, joka voi jatkua pitkään ilman ratkaisua. Muutos on mahdollinen, mutta romahdus ei ole väistämätön – eikä myöskään mahdoton.

Juuri tämä epävarmuus tekee tilanteesta vaarallisen. Ei siksi, että kaikki sortuisi huomenna, vaan siksi, että mikään ei palaudu entiselleen ilman merkittäviä myönnytyksiä tai kovaa tukahduttamista. Ja kummassakin tapauksessa Iran maksaa hinnan – joko hitaasti tai äkillisesti.

Vielä tarvetta ei ole huutaa “loppu on alkanut”, vaan todeta: järjestelmä on kriisissä, mutta historia ei etene YouTube-otsikoiden tahdissa.