Dialogin dyynit

  Kuvassa kommunisti osoittaa asetta kapitalistia kohti. Molemmat seisovat kapealla lankulla, jonka alla on tyhjyyttä. Metafora on ilmeinen, mutta usein alihyödynnetty: ideologinen vastakkainasettelu esitetään nollasummapelinä, vaikka molempien selviytyminen riippuu samasta rakenteesta. Taloustieteellisesti kiinnostavaa ei ole se, kumpi hahmo on moraalisesti oikeassa, vaan se, miksi tilanne on kehystetty näin. Kommunismi ja kapitalismi eivät historiallisesti ole olleet symmetrisiä vaihtoehtoja samassa pelissä, vaan erilaisia tapoja vastata samoihin perusongelmiin: niukkuuteen, koordinaatioon ja kannustimiin. Silti poliittisessa keskustelussa ne redusoidaan usein karikatyyreiksi: toinen on ahne ja kylmä, toinen väkivaltainen ja totalitaarinen. Kuvassa ase on kommunistin kädessä. Tämä ei ole sattumaa. Kommunistiset järjestelmät ovat käytännössä edellyttäneet keskitettyä pakkoa, koska ne ovat pyrkineet ohittamaan hintamekanismin ja hajautetun tiedon ongelman. Kapitalisti puolestaan...

  Yksi politiikan kestävimmistä illuusioista on tämä: jos kritiikki on terävää, ratkaisunkin täytyy olla toimiva. Näin ei ole. Usein käy päinvastoin. Kritiikin osumatarkkuus tekee ratkaisusta immuunin arvioinnille. Sosialismi on tästä oppikirjaesimerkki. Sosialistinen kritiikki osuu usein oikeaan. Se näkee eriarvoisuuden, vallan kasautumisen, epävarmuuden, ihmisten putoamisen järjestelmän väliin. Se antaa nimet ahdistukselle, jota moni kokee arjessaan. Se sanoo ääneen sen, minkä moni ajattelee hiljaa: kaikki ei ole reilua, eikä markkina aina palkitse ansion mukaan. Juuri siksi kritiikki tuntuu vakuuttavalta. Se resonoi kokemuksen kanssa. Se tuntuu moraalisesti hereillä olevalta. Ongelma alkaa vasta seuraavassa askeleessa – siinä, jossa kritiikistä pitäisi siirtyä ratkaisuun. Tässä kohtaa sosialismi ei enää nojaa havaintoihin vaan toiveisiin. Se olettaa, että samat mekanismit, jotka tuottavat ongelmia, voidaan ohittaa hyvillä aikomuksilla. Että hintasignaalit voidaan vaimentaa...

Julkisessa keskustelussa on tapana ajatella, että pahinta on hallitsija, joka varastaa. Kleptokraatti, joka käyttää sosialismia vain retorisena kilpenä, näyttäytyy moraalisesti erityisen vastenmielisenä. Historia ja taloustiede viittaavat kuitenkin yllättävään johtopäätökseen: ideologisesti vilpitön sosialistinen diktaattori on usein systeemisesti vaarallisempi kuin kyyninen vallankäyttäjä. Ero ei liity luonteeseen vaan tavoitefunktioon . Kleptokraatin päämäärä on vallassa pysyminen ja resurssien kaappaus. Ideologia on vaihdettava työkalu. Kun talous alkaa romahtaa, hän voi sallia epäviralliset markkinat, kaksoisvaluutat ja harmaan talouden – ei siksi, että hän välittäisi kansasta, vaan koska järjestelmän täydellinen romahdus uhkaisi myös häntä itseään. Ideologisesti aito sosialisti toimii toisin. Hän ei pyri hyötymään järjestelmästä vaan muokkaamaan todellisuutta ideologian mukaiseksi . Kun malli ei toimi, vika ei ole mallissa vaan ihmisissä, vihollisissa tai sabotaasissa. Tällöin v...