Valtion velka ei ole metafora

Valtion velasta puhutaan Suomessa usein kuin se olisi kielikuva. Jotain pehmeää, joustavaa ja lopulta harmitonta. Velka “rullautuu”, “suhteutuu” ja “sulaa kasvuun”. Harvoin sanotaan ääneen se arkinen tosiasia: velka on velkaa. Se on lupaus maksaa takaisin rahaa, jota ei vielä ole – korkoineen.

Yksityistaloudessa tätä ei ole vaikea ymmärtää. Jos tulot eivät riitä menoihin, erotus katetaan velalla. Se tuo helpotusta nyt, mutta rajaa vapautta myöhemmin. Valtion kohdalla sama logiikka pätee, vaikka mittakaava ja instrumentit ovat toiset. Taloustieteessä tätä kutsutaan budjettirajoitteeksi. Se ei ole mielipide, vaan identiteetti: menot = tulot + velan lisäys.

Silti valtion velka ei tunnu velalta. Yksi syy on velallisen kasvottomuus. “Valtio” ei ole ihminen, eikä kukaan saa kotiinsa maksulappua, jossa lukee: osuuteni tämän vuoden alijäämästä. Vastuu on hajautettu, ajallisesti siirretty ja psykologisesti etäinen. Kun maksaja on tulevaisuuden veronmaksaja, velan hinta tuntuu ilmaiselta.

Toinen syy on kielellinen. Velkaa kutsutaan investoinneiksi, elvytykseksi tai panostuksiksi. Osa julkisesta velasta voi olla taloudellisesti järkevää, mutta nimilappu ei muuta velan luonnetta. Investointi ei lakkaa olemasta velkarahalla tehty siksi, että sen kohde koetaan moraalisesti hyväksi. Korko ei kysy arvopohjaa.

Kolmas syy liittyy politiikan kannustimiin. Demokratia suosii päätöksiä, joissa hyödyt tulevat nopeasti ja kustannukset hitaasti. Velka on tässä mielessä houkutteleva väline: sillä voidaan rahoittaa suosittuja menoja ilman välitöntä veronkorotusta. Se ei tee poliitikoista moraalittomia, vaan järjestelmästä ennustettavan. Poliittinen taloustiede on tästä ollut yllättävän yksimielinen jo vuosikymmeniä.

Pitkään jatkunut matalien korkojen kausi pahensi harhaa. Kun korkomenot olivat lähes näkymättömiä, syntyi käsitys, että velka ei oikeastaan maksa mitään. Tämä oli poikkeustila, ei uusi luonnonlaki. Korkojen noustessa velka palautuu arkeen: se alkaa kilpailla muiden menojen kanssa, kaventaa liikkumavaraa ja pakottaa priorisointiin. Silloin huomataan, että velka ei ole neutraali taustamuuttuja, vaan aktiivinen budjettierä.

Usein kuulee myös väitteen, ettei valtion taloutta pidä verrata kotitalouteen. Tämä on totta vain osittain. Valtio ei ole kotitalous, mutta se ei myöskään ole fysiikan lakien yläpuolella. Velka ei katoa sillä perusteella, että velallinen on suuri. Ainoa todellinen ero on aikajänne: valtio voi siirtää maksua pidemmälle. Se ei ole sama asia kuin maksamattomuus.

Kolumnin pointti ei ole moralisoida velkaa. Velka voi olla perusteltua, jopa välttämätöntä. Olennaista on rehellisyys käsitteissä. Kun velkaa käsitellään kuin se ei olisi velkaa, päätöksenteosta katoaa kitka, joka pakottaa punnitsemaan vaihtoehtoja. Juuri tuo kitka on vastuullisen talouspolitiikan ydin.

Valtion velka ei ole ideologinen kysymys. Se on laskutoimitus ajassa. Ja kuten kaikissa laskuissa, lopputulos riippuu siitä, mitä jätetään laskematta.