Parannus mistä – ja kenen synneistä?

Yksi kristillisen puheen kliseisimmistä ja samalla ontommista kehotuksista on: “tee parannus”. Se esitetään usein kuin itsestään selvä moraalinen toimenpide, lähes hygieniasuosituksena sielulle. Mutta mitä pidempään lausetta tarkastelee, sitä ilmeisemmäksi käy ongelma: mistä synneistä tarkalleen ottaen?

Raamattu ei tarjoa tähän yksiselitteistä vastausta. Päinvastoin. Se tarjoaa useita, keskenään ristiriitaisia moraalikehyksiä, jotka ovat vuosisatojen aikana synnyttäneet eri kirkkoja, herätysliikkeitä ja lahkoja – jokaisella omat syntilistansa, painotuksensa ja sokeat pisteensä.

Yhdessä yhteisössä synti on tanssi.
Toisessa se on väärä seksuaalinen suuntautuminen.
Kolmannessa epäusko, neljännessä liiallinen usko.
Viidennessä väärä teologia, kuudennessa väärä äänestyskäyttäytyminen.

Kun minulle sanotaan “tee parannus”, minulta puuttuu olennaisin tieto: kenen moraalisen kartaston mukaan?

Tätä ongelmaa ei ratkaista vetoamalla Raamattuun, koska Raamattu ei ole moraalinen käsikirja vaan tekstimassa, jonka sisällä eri kirjoittajat ovat eri aikoina pitäneet eri asioita synteinä. Se, mikä yhdessä tekstissä on Jumalan vihaama kauhistus, on toisessa sivuseikka tai täysin tuntematon ongelma. Lisäksi mikään teksti ei tule luokseni ilman tulkitsijaa – ja tulkitsija tulee aina mukanaan oman yhteisönsä normien kanssa.

Siksi kehotus parannukseen ei ole neutraali hengellinen neuvo, vaan vallankäyttöä. Se olettaa, että joku muu tietää paremmin kuin minä:

• mikä on väärin,

• mikä on olennaista,

• ja mistä minun tulisi tuntea syyllisyyttä.

Ironista kyllä, juuri tämä tekee parannuspuheesta moraalisesti köyhää. Se ei kutsu harkintaan, vaan alistumiseen. Se ei kehota eettiseen pohdintaan, vaan oikean listan omaksumiseen. Ja kun listoja on useita, jäljelle jää vain lojaalisuustesti: kenen synneistä olet valmis tuntemaan syyllisyyttä?

Tämä ei ole pieni teologinen nyanssi, vaan koko parannusretoriikan ydinongelma. Jos synti ei ole universaali, jaettu ja rationaalisesti perusteltavissa oleva kategoria, vaan lahkokohtainen konstruktio, silloin parannus ei ole moraalinen teko vaan identiteettivalinta.

Ja silloin kysymys ei ole: “olenko syntinen?”
Vaan: “kenen silmissä?”

Ehkä juuri siksi kehotus “tee parannus” tuntuu typerältä. Ei siksi, että moraalinen itsekritiikki olisi turhaa – vaan siksi, että tämä kehotus ei kerro mitään siitä, mikä tekee jostakin aidosti väärin. Se vain vihjaa, että joku muu on jo päättänyt sen puolestani.

Jos parannus tarkoittaa ajattelun muuttamista, kuten usein sanotaan, olisi rehellisempää aloittaa yhdestä kysymyksestä:

Entä jos ongelma ei ole se, etten tiedä mistä synneistä tehdä parannus – vaan se, ettei kukaan ole onnistunut kertomaan, miksi juuri ne olisivat syntejä?

Siihen kysymykseen ei auta vastaus: “Raamattu sanoo.”
Koska seuraava kysymys on aina sama:

Kenen Raamattu?