Pelastus – käyttöohje kadoksissa

 

Jos Raamattu olisi käyttöopas, sen pelastus-osio olisi painettu pienellä präntillä, usealle sivulle hajautettuna – ja osin keskenään ristiriitaisena. Silti siitä on vuosisatojen ajan johdettu varmuutta, ehtoja ja rajaviivoja: kuka pelastuu, kuka ei, ja millä perusteella.

Yksi lukija avaa Paavalin ja huokaa helpotuksesta. “Armosta te olette pelastetut uskon kautta – ette tekojenne ansiosta.” (Efesolaiskirje). Tässä maailmassa moraalinen keskeneräisyys ei ole ongelma. Riittää, että uskoo oikein. Pelastus on lahja, ei suoritus.

Toinen lukija päätyy Jaakobin kirjeeseen ja kohottaa kulmakarvaansa. “Ihminen vanhurskautetaan teoista eikä yksin uskosta.” (Jaakobin kirje). Tässä versiossa oikea oppi ilman käytännön seuraamuksia on tyhjää puhetta. Usko, joka ei näy elämässä, ei ole uskoa lainkaan.

Kolmas lukija seuraa Jeesusta evankeliumeissa ja huomaa jotakin vaivaannuttavaa. Viimeisellä tuomiolla ei kysytä, mitä ihminen uskoi, vaan mitä hän teki: ruokitko nälkäisen, kävitkö vangin luona (Matteuksen evankeliumi 25). Teologinen oikeaoppisuus loistaa poissaolollaan. Moraalinen toiminta on kaikki.

Ja sitten on vielä Ilmestyskirjan kylmä finali: nimet kirjassa, nimet kirjan ulkopuolella (Ilmestyskirja). Ei selitystä, ei kaavaa, ei varmaa tapaa vaikuttaa lopputulokseen. Pelastus näyttäytyy arvoituksena – tai mielivaltana.

Näistä aineksista kirkkojen pitäisi tarjota yksi selkeä vastaus. Ei ihme, että syntyy dogmeja. Dogmi on yritys pakottaa moniääninen teksti puhumaan yhdellä äänellä. Se on teologinen siivousoperaatio: ristiriidat lakaistaan maton alle ja tilalle rakennetaan järjestelmä, joka kuulostaa johdonmukaiselta.

Ongelma on, että Raamattu itse ei tunnu olevan kiinnostunut tästä johdonmukaisuudesta. Se heijastaa eri aikoina eläneiden yhteisöjen kamppailuja: moraalista vastuuta, armokokemusta, apokalyptista pelkoa ja identiteetin rajaamista. Pelastus ei ole yksi oppi vaan kokoelma vastauksia eri kysymyksiin.

Siksi kysymys “pelastuuko ihminen uskosta vai teoista” on harhaanjohtava. Se olettaa, että Raamattu on ratkaissut asian. Todellisuudessa se on jättänyt sen auki – ja juuri siksi aihe on edelleen käyttökelpoinen vallan väline. Epäselvyys pakottaa tulkitsijan esiin. Ja tulkitsija, olipa hän pappi tai kirkko, saa samalla vallan määritellä ehdot.

Ehkä rehellisin johtopäätös ei ole kysyä, mikä pelastusmalli on oikea, vaan miksi ihmiset yhä etsivät varmuutta tekstistä, joka ei sitä tarjoa. Ehkä pelastuskeskustelu kertoo lopulta vähemmän Jumalasta ja enemmän ihmisen tarpeesta saada maailmaan selkeä järjestys – edes tuonpuoleisessa.