Dialogin dyynit

Mikään ei ole nykyihmiselle niin tärkeää kuin hänen hyvyytensä. Ei raha, ei maine, ei edes totuus. Kun Constantine Sedikides kollegoineen kuvaa ilmiötä nimellä moral self-enhancement , hän ei kirjoita marginaalisesta piirteestä, vaan universaalista itsepetoksesta: jokainen meistä pitää itseään keskimääräistä moraalisempana – ja juuri siinä piilee aikamme kulttuurinen ansa. Tutkimus osoittaa, että ihmiset eivät vain pidä itseään muita parempina, vaan he ovat valmiita kärsimään fyysisesti välttääkseen moraalisen maineensa tahriintumisen. Moraalisuus on muuttunut valuutaksi, jota suojellaan kuumeisesti – jopa hinnalla, joka mitätöi sen alkuperäisen merkityksen. Tämä moraalinen kilpailu näkyy kaikkialla. Sosiaalisessa mediassa paheksunta on julkinen rituaali, joka palkitsee oikeamielisen esiintymisen. Tutkijoiden kuvaama ”righteous indignation” – hurskas raivo – toimii kuin doping: se antaa moraalisen ylemmyyden tunteen ja kohottaa oman kuvan hyvyydestä. Samalla se lamauttaa kyvyn nähdä...

  Eurooppalainen vasemmisto on rakentanut identiteettinsä sorrettujen puolustajaksi. Tämä tehtävä on moraalisesti kunniallinen ja historiallisesti perusteltu. Ongelma syntyy kuitenkin silloin, kun solidaarisuudesta tulee valikoivaa ja sokeaa. Nykyisessä poliittisessa keskustelussa vasemmiston suhde islamiin on tästä hyvä esimerkki – ja monin tavoin sen akilleenkantapää. Vasemmisto suhtautuu usein islamilaisiin yhteisöihin kuin haavoittuvaan vähemmistöön, jota on suojeltava kritiikiltä hinnalla millä hyvänsä. Kritiikkiä islamia kohtaan pidetään helposti islamofobisena, vaikka sen motiivina olisi puolustaa samoja arvoja, joihin vasemmisto itse nojaa: sukupuolten tasa-arvoa, seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja sananvapautta. Tästä syntyy ristiriita, joka tekee liikkeestä arvofilosofisesti epäjohdonmukaisen. Kun vasemmisto hyväksyy konservatiiviset tai patriarkaaliset käytännöt “kulttuurisen herkkyyden” nimissä, se tulee tahtomattaan puolustaneeksi juuri niitä rakenteita, joita se l...

Viime aikoina on kuultu yhä useammin väitteitä siitä, että länsimainen sivilisaatio on ajautumassa kriisiin, koska olemme kadottaneet kristilliset juuremme. Dosentti Ilmari Rostilan ja päätoimittaja Santeri Marjokorven mukaan woke-aatteen nousu on rikkonut yhteiset arvot ja uhkaa murentaa perheen, moraalin ja kansakunnan perustan. Heidän mielestään ratkaisu löytyy kristinuskon elvyttämisestä. Ajatus on ymmärrettävä historiallisessa mielessä, mutta ei välttämättä kestä rationaalista ja empiiristä tarkastelua. Moraali ei edellytä uskontoa Kristinusko on ollut kiistatta merkittävä osa länsimaista kulttuurihistoriaa, mutta siitä ei seuraa, että moraali tai yhteisöllisyys olisi sen yksinoikeus. Ihmisen taipumus eettiseen toimintaan perustuu pitkälti evolutiivisiin ja sosiaalisiin mekanismeihin: yhteistyö, empatia ja vastavuoroisuus ovat biologisia ominaisuuksia, eivät pelkästään teologisia käskyjä. Sekulaarit yhteiskunnat, kuten Ruotsi ja Alankomaat, ovat esimerkkejä siitä, että korkea ...

  Julkisessa keskustelussa kuulee toisinaan varoituksia siitä, että jos kristinusko menettää asemansa, yhteiskunta menettää myös moraalisen selkärankansa. Väite kuulostaa uskottavalta, kun muistamme kirkon historian roolin koulutuksen, köyhäinhoidon ja taiteen tukijana. Mutta johtopäätös ei silti ole väistämätön. Moraalin juuret eivät katoa uskonnon hiipuessa, sillä ne ovat syvemmällä kuin yhdessä opissa tai instituutiossa. Länsimaiden moraalikäsitys on todellakin saanut vaikutteita kristinuskosta, mutta se ei ole sen yksinoikeus. Arvot kuten rehellisyys, myötätunto ja vastuullisuus eivät synny käskyistä, vaan yhteiselon välttämättömyydestä. Evoluutiopsykologia ja yhteiskuntatiede osoittavat, että yhteistyö, empatian kyky ja oikeudentaju ovat ihmiselle lajityypillisiä ominaisuuksia – eivät uskonnollisia lisäosia. Moraali on keino, jolla laji on selviytynyt. Sekulaarit yhteiskunnat, kuten Ruotsi, Norja ja Tanska, tarjoavat käytännön todisteen: kristinuskon vaikutus on siellä vähen...

Keskustelu sukupuolesta on yksi aikamme jyrkimmin jakavista aiheista. Se ei johdu niinkään biologiasta, vaan siitä, että sama sana sukupuoli viittaa eri ihmisille eri asioihin. Kun yksi puhuu kromosomeista ja sukusoluista, toinen ajattelee identiteettiä ja kolmas yhteiskunnallisia rooleja. Tämän päälle tulevat vielä politiikka ja tunnekuohut. Ei ihme, että yhteinen kieli katoaa. Biologisesti ihmisen lisääntymisjärjestelmä rakentuu kahden sukusolun varaan: munasolun ja siittiön. Tässä mielessä sukupuolia on kaksi. Tätä ei kiistä yksikään vakavasti otettava biologian tutkija. Mutta tämä on vain yksi taso — ja juuri se tekee keskustelusta monimutkaisen. Kromosomisto ja hormonitasapaino eivät aina mene yksi yhteen lisääntymisjärjestelmän kanssa. Fenotyyppi eli kehon ulkoinen ja sisäinen rakenne voi poiketa siitä, mitä kromosomit kertovat. Neuropsykologinen sukupuoli-identiteetti ei aina vastaa näitä biologisia tasoja. Sosiaalinen sukupuoli — yhteiskunnan odotukset ja roolit — vaihtelee ...

  (perustuen Aki Kangasharjun haastatteluun Paasipodissa #43 ) 1. Johdanto Aki Kangasharju, Etlan toimitusjohtaja, esittää haastattelussa poikkeuksellisen terävän diagnoosin Suomen talouden ongelmista – mutta hänen huomionsa ulottuvat syvemmälle kuin pelkkään talouspolitiikkaan. Keskustelu paljastaa, että Suomen hidas kasvu, heikko uudistumiskyky ja tuottavuuden pysähtyminen juontuvat osin sosiaalisista arvoista ja arvostusrakenteista . Toisin sanoen: mitä ja ketä Suomessa arvostetaan, määrittää, kuinka hyvin Suomi menestyy. 2. Sosiaalisen arvostuksen rakenne Suomessa a) Epäluulo menestystä kohtaan Kangasharju korostaa, että Suomessa menestyminen herättää enemmän kateutta kuin ihailua . Hänen mukaansa verojärjestelmä viestii “mene pois, jos onnistut”, koska korkeat marginaaliverot (59–70 % tosiasiallisesti, kun mukaan lasketaan ALV) tekevät lisäponnisteluista taloudellisesti kannattamattomia. → Tämä viesti heikentää halua ottaa riskejä, innovoida ja uudistua. → Sosiaaline...