Tietämisen raja sodan sumussa

Kun sota syttyy, tieto pimenee ensimmäisenä. Se ei ole runollinen toteamus, vaan säännönmukainen havainto. Kaaos ei tuhoa vain rakennuksia ja ihmisiä, vaan myös totuutta. Jokainen osapuoli ryhtyy välittömästi rakentamaan omaa narratiiviaan – ei siksi, että ihmiset olisivat välttämättä valheellisia, vaan koska ihminen on hermostollisesti ohjelmoitu löytämään syyllisen ja merkityksen ennen kuin hän ehtii punnita todisteet.

Sosiaalinen media toimii tässä täydellisenä kiihdyttimenä. Kun uutinen israelilaisnaisen kuolemasta leviää, seuraavat heti kolme vaihtoehtoista totuutta: hänet tappoi Hamas, hänet tappoi Israelin armeija, tai koko tarina on valhe. Kaikki kolme väitettä voidaan esittää vakuuttavasti, jos valitaan sopiva kuvakulma ja jätetään pois epämukavat yksityiskohdat. Mutta rationaalinen mieli ei saa tyytyä vakuuttavuuteen. Sen on kysyttävä: mikä on todennettavissa, mikä vain toivottavaa?

Rationaalisuus alkaa negatiivisesta asenteesta – ei poliittisessa vaan epistemologisessa mielessä. Se kieltäytyy uskomasta mitään ennen kuin todisteet ylittävät epäilyn kynnyksen. Se ei innostu moraalisesta närkästyksestä, sillä tunne ei lisää tiedon määrää. Se ei myöskään hyväksy “mutta todennäköisesti” -argumentteja, ellei todennäköisyys ole laskettu tai perusteltu. Tällainen ajattelu voi vaikuttaa etäiseltä tai tunteettomalta, mutta sen voima perustuu sen johdonmukaisuuteen ja todisteisiin nojaavaan luonteeseen.

Bayesilainen rationaalisuus – ajattelun muoto, joka päivittää uskomuksia todisteiden painon mukaan – tarjoaa mallin sodan uutisvirtaan. Jokainen uusi tieto on datapiste, ei vielä totuus. Todennäköisyys, että Hamas tappoi siviilin, voi olla korkea, mutta jos todisteet ovat sekavat, rationaalinen mieli pitää pienen, mutta ei nollaan kutistuvaa mahdollisuutta myös vaihtoehtoiselle selitykselle. Samalla on tärkeää todeta, että rationaalinen lähestymistapa ei kiellä tunnettuja faktoja, kuten Hamasin laajamittaisia siviilien surmia, vaan korostaa eroa todennettujen tapahtumien ja epävarmojen väitteiden välillä. Tämä ei ole relativismia, vaan nöyryyttä todellisuuden edessä.

Rationaalinen tarkastelu erottaa kaksi tasoa: epistemisen ja eettisen. Ensin kysytään: mitä tapahtui? Vasta sen jälkeen: oliko teko oikeutettu? Jos vaiheet kääntyvät toisinpäin, moraalinen tunne alkaa ohjata havaintoa, ja totuus mukautuu tahtoon. Tätä mekanismia on vaikea havaita itsessään – juuri siksi se on vaarallisin.

Sodan aikainen tiedonkäyttö on muistutus siitä, että ihmisellä on kaksi totuuden mittaa: emotionaalinen ja looginen. Edellinen huutaa, jälkimmäinen laskee. Kun molemmat ovat ristiriidassa, on houkuttelevaa kutsua laskemista kyynisyydeksi. Mutta juuri kyyninen tarkkuus on se, joka estää meitä tulemasta propagandan jatkeeksi.

Rationaalisuus ei siis tee meistä tunteettomia. Se tekee meistä vastuullisia. Jokainen ennenaikainen tuomio, jokainen varmistamattomien tietojen jakaminen, pidentää sodan sumua. Ehkä todellinen inhimillisyys löytyykin vasta siitä hetkestä, kun uskallamme sanoa: emme vielä tiedä – ja juuri siksi meidän on odotettava.