Affektiivinen polarisaatio – näkymätön rakennevero

 

Politiikassa on totuttu ajattelemaan erimielisyyksiä luonnollisena ja jopa hyödyllisenä osana demokraattista järjestelmää. Kilpailevat ideat pakottavat perustelemaan, hiomaan ja priorisoimaan. Tämä on ideologisen erimielisyyden terve puoli. Affektiivinen polarisaatio on jotain aivan muuta – ja juuri siksi se on rakenteellinen ongelma.

Affektiivinen polarisaatio tarkoittaa, että poliittinen vastapuoli koetaan väärässä olemisen lisäksi moraalisesti epäilyttäväksi, pahantahtoiseksi tai jopa vaaralliseksi. Tällöin politiikka lakkaa olemasta yhteisten ongelmien ratkaisua ja muuttuu pysyväksi konfliktitilaksi. Taloustieteilijän näkökulmasta tämä on kuin näkymätön vero, joka peritään yhteiskunnan toimintakyvystä.

Ensimmäinen vaikutus kohdistuu yhteistyöhön. Kun epäluottamus kasvaa, kompromissit tulkitaan heikkoudeksi ja yhteistyö petokseksi. Seurauksena on päätöksenteon tehottomuus: asioita, joista olisi rationaalista sopia, ei saada etenemään. Kyse ei ole niinkään vääristä päätöksistä kuin päätösten puutteesta. Taloudessa tämä näkyy lykkääntyvinä uudistuksina, hallinnollisena epävarmuutena ja kasvavina transaktiokustannuksina.

Toinen vaikutus liittyy ennustettavuuteen. Investoinnit – olivatpa ne yksityisiä tai julkisia – edellyttävät jonkinasteista luottamusta siihen, että pelisäännöt eivät muutu radikaalisti vaalikaudesta toiseen. Affektiivinen polarisaatio lisää politiikan heiluriliikettä: edellisen hallituksen päätökset puretaan symbolisista syistä, ei siksi että ne olisivat tehottomia. Tämä nostaa riskipreemioita ja ohjaa resursseja lyhytjänteisiin ratkaisuihin.

Kolmas, usein aliarvioitu vaikutus kohdistuu instituutioihin. Kun media, viranomaiset tai tuomioistuimet nähdään “toisen puolen” edustajina, niiden tuottama tieto menettää arvonsa. Päätöksenteko alkaa nojata omien leirien sisäisiin narratiiveihin, ei yhteisesti hyväksyttyihin faktoihin. Taloudellisesti tämä muistuttaa tilannetta, jossa markkinoilta katoaa luotettava hintasignaali: resurssit ohjautuvat vääriin kohteisiin.

Affektiivinen polarisaatio on erityisen haitallinen siksi, että se vahvistaa itse itseään. Maltillisuus ei palkitse, koska se ei herätä tunteita. Äänekäs vastakkainasettelu sen sijaan mobilisoi, kerää huomiota ja sitouttaa kannattajia. Yksittäisen toimijan kannalta strategia voi olla rationaalinen, mutta kokonaisuuden kannalta lopputulos on heikompi. Klassinen kollektiivinen epäonnistuminen.

On tärkeää huomata, että kyse ei ole “liiallisesta pluralismista” tai vapaasta mielipiteenvaihdosta. Päinvastoin: affektiivinen polarisaatio kaventaa ajattelua. Kun politiikka muuttuu identiteettitaisteluksi, kysymys ei ole enää siitä, mikä toimii, vaan siitä, kuka voittaa.

Affektiivinen polarisaatio ei näy budjettiriveillä eikä valtion tilinpäätöksessä, mutta sen kustannukset ovat todellisia. Se hidastaa kasvua, heikentää instituutioita ja lukitsee yhteiskunnan matalan luottamuksen tasapainoon. Taloudellisessa mielessä se on huonosti kohdistuva, regressiivinen ja täysin hyödytön vero – sellainen, josta kukaan ei hyödy, mutta jonka kaikki maksavat.