Miksi uskonnontunnilla kerrotaan vain sieviä asioita?
Koulujen uskonnonopetus on erikoinen instituutio. Se on samaan aikaan virallisesti katsomuksellisesti neutraalia ja käytännössä varovaisen hurskasta. Oppilaille kerrotaan uskonnosta kuin posliiniesineestä: kaunis, perinteinen, helposti särkyvä – ja siksi sitä ei sovi oikein koskea. Yksi paljastava yksityiskohta on se, mitä ei kerrota. Kristinopissa on esimerkiksi käsite nimeltä Pyhän Hengen pilkka . Se on teologisesti kiinnostava erikoisuus: synti, jota ei voi saada anteeksi. Aika kova väite järjestelmässä, jonka ydinviesti on anteeksianto. Mutta koulussa tästä vaietaan tai se sivuutetaan parilla ympäripyöreällä lauseella, jos sitäkään. Miksi? Ajatelkaapa opetuksellista arvoa. Uskonnontunnilla joku oppilas kysyisi vilpittömästi: – “Mitä se tarkoittaa käytännössä?” Ja toinen, vähemmän vilpitön, saattaisi todeta: – “Voiko sen tehdä täällä luokassa?” Siinä olisi oppimisen paikka. Ei siksi, että oppilaita pitäisi yllyttää pilkkaan, vaan siksi että käsitteiden rajat, seurauk...