Kenen velkaa tämä on?

 

Julkisessa keskustelussa velkaantumisesta on muodostunut moraalinen kysymys. Kun velka kasvaa, etsitään syyllistä, ja useimmiten katse kääntyy istuvaan hallitukseen. Ajatus on poliittisesti ymmärrettävä, mutta taloustieteellisesti ongelmallinen. Valtion velka ei ole yhden vaalikauden projekti, vaan pitkän aikavälin seuraus monista peräkkäisistä päätöksistä ja olosuhteista.

Nykyisen hallituksen aikana velka kasvaa edelleen. Tästä tehdään nopeasti johtopäätös: hallitus epäonnistuu. Mutta mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Kuinka suuri osa velkaantumisesta on aidosti seurausta nykyisen hallituspohjan omista valinnoista – eikä esimerkiksi aiemmin tehdyistä sitoumuksista, taloussuhdanteista tai korkoympäristön muutoksesta?

Valtion budjetti on aina osittain perintöä. Menot eivät nollaudu vaalien jälkeen, eikä velkaa voi irtisanoa hallitusohjelmaa kirjoittamalla. Suuri osa julkisista menoista perustuu lakeihin, indeksisidonnaisuuksiin ja demografisiin trendeihin, joita yksikään hallitus ei muuta nopeasti ilman merkittäviä yhteiskunnallisia kustannuksia. Ikääntyminen, hoivamenot ja velan korkokulut ovat tästä ilmeisiä esimerkkejä.

Lisäksi velkasuhde ei ole vain menojen funktio. Se on suhdeluku, jossa nimittäjä – talouskasvu – on aivan yhtä tärkeä. Heikko kasvu tai taantuma kasvattaa velkasuhdetta, vaikka nimellinen velka kasvaisi maltillisesti. Tämä tekee velkakeskustelusta petollisen yksinkertaistettua: hallitusta syytetään ilmiöstä, joka osin tapahtuu sen ulkopuolella.

Nykyinen hallitus on ilmoittanut tavoitteekseen velkaantumisen hillinnän sopeutustoimilla ja rakenteellisilla muutoksilla. Näiden vaikutus näkyy hitaasti, jos näkyy. Talouspolitiikassa ei ole pikavoittoja: päätökset, jotka parantavat kestävyyttä, ovat usein lyhyellä aikavälillä epäsuosittuja ja pitkällä aikavälillä vaikeasti todennettavissa. Tästä syntyy ristiriita poliittisen vastuun ja taloudellisen kausaalisuuden välille.

On myös rehellistä todeta, että jos velkaantumista tarkastellaan yksinomaan hallitusten moraalisena ominaisuutena – “hyvät hallitukset vähentävät velkaa, huonot lisäävät” – keskustelu irtautuu todellisuudesta. Velka on seurausta yhteiskunnan kollektiivisista valinnoista: siitä, millaisia palveluja halutaan, millaista verotusta pidetään hyväksyttävänä ja kuinka paljon riskiä ollaan valmiita ottamaan.

Siksi kysymys “kuinka suuri osa velkaantumisesta on nykyisen hallituspohjan syytä” on väärin asetettu. Oikeampi kysymys olisi: muuttaako nykyinen hallitus velan pitkän aikavälin kehityssuuntaa vai ei? Ja jos muuttaa, millä hinnalla ja millä aikataululla?

Velkakeskustelu kaipaisi vähemmän syyllistämistä ja enemmän aikajännettä. Talous ei toimi vaalikausittain, vaikka politiikka toimii. Jos tämä perusasia unohtuu, keskustelu jää moraaliseksi näytelmäksi, jossa vastuu on aina jollain muulla – yleensä sillä, joka sattuu olemaan vallassa juuri nyt.