Kun määritelmä korvaa todellisuuden

 

Julkisessa keskustelussa törmää yhä useammin väitteeseen, jonka mukaan ”ei ole olemassa kristittyjä wokettajia”. Ajatus rakennetaan yleensä näin: jos joku kutsuu itseään kristityksi mutta ei noudata tiettyä oppikokonaisuutta tai moraalitulkinnaa, hän ei ole oikea kristitty. Kyse ei ole vain mielipiteestä, vaan identiteetin mitätöinnistä.

Tällainen ajattelu on ymmärrettävää uskonnollisesta sisältä käsin, mutta se ei ole ulkoisesti validia. Se ei kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin sen haluttaisiin olevan.

Määritelmä ei ole todiste

Ulkoisesti validi tarkastelu alkaa yksinkertaisesta havainnosta: kristityt eivät ole yhtenäinen joukko. Historiallisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti kristinusko on hajautunut sadoiksi tulkintaperinteiksi, joista osa painottaa yksilön omantunnonvapautta, osa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, osa dogmaattista puhtautta.

Kun sanotaan, ettei jokin kristitty ryhmä ole olemassa, ei esitetä empiiristä väitettä vaan normatiivinen rajaus: ”minun kristinuskon tulkintani on ainoa oikea”. Tämä ei ole havaintoon perustuva analyysi vaan identiteettipolitiikkaa uskonnollisessa muodossa.

Moraali ei vaadi metafyysistä yksinoikeutta

Usein väitteeseen liitetään toinen oletus: ilman kristillistä jumalakäsitystä ei ole todellista moraalia. Tämä ei kestä tarkastelua. Empiirisesti tiedämme, että ihmiset kykenevät erottamaan oikean ja väärän ilman yhteistä uskonnollista metafysiikkaa. Yhteiskunnat toimivat, sopimuksia noudatetaan ja yhteistyö syntyy myös sekulaareissa kehyksissä.

Moraalin olemassaolo ei todista moraalin yliluonnollista alkuperää. Se kertoo pikemminkin ihmisestä sosiaalisena, ennakoivana ja vastavuoroisuuteen kykenevänä olentona.

Tunnettuus ei ole totuuskriteeri

Toisinaan Jeesuksen historiallisen ja kulttuurisen merkityksen suuruudesta päätellään hänen jumaluutensa todenperäisyys: jos hahmo on vaikuttanut näin voimakkaasti, hänen täytyy olla enemmän kuin taru. Tämä päättely ei ole loogisesti pätevä. Historiallinen vaikutus kertoo idean leviämisestä, ei sen ontologisesta totuudesta.

Maailmanhistoria on täynnä äärimmäisen vaikutusvaltaisia ajatuksia ja henkilöitä, joiden merkitys ei tee heidän väitteistään tosia.

Sisäinen kokemus ei ole ulkoinen todiste

Uudestisyntymisen tai henkilökohtaisen uskon kokemus voi olla yksilölle aidosti merkityksellinen. Mutta yksityinen kokemus ei sellaisenaan ole yleistettävä todiste. Ulkoinen validiteetti edellyttää, että väite voidaan ymmärtää ja arvioida myös niiden näkökulmasta, jotka eivät jaa samaa kokemusta.

Kun sisäinen varmuus esitetään objektiivisena totuutena, syntyy kuilu keskustelun osapuolten välille. Silloin ei enää argumentoida, vaan julistetaan.

Mitä tästä seuraa?

Kun kristillisyys määritellään niin kapeasti, että vain yksi moraalinen ja poliittinen tulkinta hyväksytään, uskonnosta tulee sulkeva identiteettimerkki. Se ei enää kuvaa todellisuutta, vaan valvoo rajoja.

Ulkoisesti validi analyysi ei ota kantaa siihen, kuka on ”oikea kristitty”. Se toteaa vain tämän:
ihmiset voivat kutsua itseään kristityiksi, elää eri tavoin, tehdä erilaisia moraalisia johtopäätöksiä – ja tämä on empiirinen tosiasia riippumatta siitä, mitä yksittäinen oppijärjestelmä siitä ajattelee.

Todellisuus ei katoa määrittelemällä se pois.