Kun media ei ole neutraali eikä kritiikki automaattisesti vaarallista

 

Suomessa käydään toistuvasti keskustelua median luotettavuudesta. Usein se päättyy nopeasti kahteen vastakkaiseen leiriin: toisten mielestä media on yhteiskunnan viimeinen järjen ääni, toisten mielestä poliittisesti vinoutunut propagandakone. Kumpikaan ääripää ei ole erityisen hedelmällinen.

Media ei ole neutraali luonnonilmiö. Se on instituutio, joka toimii taloudellisten, ammatillisten ja sosiaalisten kannustimien varassa. Toimittajat ovat ihmisiä, joilla on maailmankuva, koulutustausta ja sosiaalinen viitekehys. Tämä ei tee journalismista automaattisesti huonoa tai valheellista, mutta tekee väitteestä “puolueeton media” ongelmallisen. Menetelmä ei poista ihmistä.

Siksi median kriittinen tarkastelu ei ole demokratian uhka, vaan sen edellytys. Yhteiskunnassa, jossa vallankäyttäjiä saa arvostella mutta tiedonvälittäjiä ei, syntyy erikoinen epäsymmetria. Vallan vahtikoira muuttuu koskemattomaksi. Se ei ole liberaali ajatus, vaan hierarkkinen.

Toisaalta median kritiikki lipsuu usein sivuraiteille. Kun koko journalistinen kenttä leimataan yhdellä sanalla tai yksittäisen toimittajan oletettu ideologia korvaa asiakritiikin, keskustelu köyhtyy. Se ei lisää ymmärrystä eikä korjaa virheitä. Se vain kovettaa asetelmia ja vahvistaa vastakkainasettelua, josta kaikki osapuolet lopulta kärsivät.

Ongelma ei siis ole se, että mediaa arvostellaan, vaan miten sitä arvostellaan. Rakenteiden, kehystysten ja toistuvien painotusten analyysi on perusteltua. Henkilöön käyvä leimaaminen harvoin on. Samalla on myönnettävä, että myös “maalittaminen”-syytöstä käytetään joskus keskustelun katkaisijana: sillä voidaan sivuuttaa itse kysymys ilman, että siihen vastataan.

Huolestuttavinta ei ole se, että ihmiset epäilevät mediaa, vaan se, jos he lakkaavat epäilemästä mitään muuta. Yhteiskunnan toimintakyky kriiseissä perustuu kykyyn punnita tietoa, vertailla lähteitä ja tunnistaa myös omat ennakkoasenteensa. Sokea luottamus on yhtä vaarallista kuin täydellinen epäluottamus.

Vapaa yhteiskunta ei tarvitse erehtymätöntä mediaa, vaan korjautuvaa mediaa. Ja se edellyttää kansalaisia, jotka uskaltavat kysyä: miksi tämä on kehystetty näin – ja voisiko sen nähdä toisin?

Se ei ole autoritarismia. Se on vastuullista ajattelua.