Leikkaukset eivät kohdistu ihmisiin vaan tehtäviin

 

Julkisessa keskustelussa leikkauksista puhutaan usein kuin vaihtoehdot olisivat moraalisia ääripäitä: joko puolustetaan ”työssäkäyviä” tai ”heikoimmassa asemassa olevia”. Taloustieteellisesti tämä asetelma on harhaanjohtava. Keskeinen kysymys ei ole, onko joku töissä, vaan mitä työtä tehdään ja millaista lisäarvoa se tuottaa suhteessa kustannuksiin.

Työllisyys ei itsessään takaa korkeaa tuottavuutta. Kaikki työ ei ole taloudellisesti yhtä arvokasta, eikä kaikki työ täytä julkisen rahoituksen perusteita. Kun julkista taloutta sopeutetaan, looginen tarkastelukohde ovat ne tehtävät, joiden rajatuottavuus on heikko ja joiden tuottama hyöty on vaikeasti mitattavissa tai korvattavissa markkinaehtoisesti.

Yksi esimerkki on julkisesti rahoitettu mielipidesisältö, kuten Yleisradion kolumnit. Mielipiteet ja normatiiviset tulkinnat eivät ole julkishyödykkeitä samassa mielessä kuin vaikkapa perusuutisointi, kriittinen tiedonvälitys tai infrastruktuurin ylläpito. Vastaavaa sisältöä tuotetaan runsaasti ilman julkista rahoitusta, eikä sen yhteiskunnallinen lisäarvo ole suoraan sidottu verovaroin rahoitettuun tuotantoon.

Toinen tyypillinen matalan tuottavuuden alue on päällekkäinen hallinnollinen työ: raportointia, selvityksiä ja koordinaatiota, jotka eivät johda päätöksiin tai toiminnan muutoksiin. Työtä tehdään, mutta lopputulos jää prosessin ylläpitämiseksi. Taloustieteessä tämä tarkoittaa, että resurssit sitoutuvat toimintaan, jonka vaihtoehtoiskustannus on korkea mutta tuotettu hyöty matala.

Samaan kategoriaan kuuluvat projektirahoitteiset kehittämishankkeet, joiden tuotoksena syntyy raportteja ja työpajoja, mutta ei pysyvää muutosta palveluihin, sääntelyyn tai toimintatapoihin. Kun rahoitus päättyy, myös vaikutus päättyy. Tuottavuus ei skaalaudu, eikä investointi tuota pitkäaikaista hyötyä.

Lisäksi on olemassa työllistämistoimia, joissa työn sisältö on toissijaista suhteessa itse työllistämiseen. Työpaikat eivät synny aidosta kysynnästä, eivätkä ne siirry avoimille markkinoille. Tällöin työllisyysluvut paranevat, mutta taloudellinen lisäarvo jää vähäiseksi.

On tärkeää korostaa, ettei matalatuottavuus ole moraalinen arvio työntekijästä. Se ei tarkoita laiskuutta, osaamattomuutta tai yksilön epäonnistumista. Kyse on rakenteellisesta kysymyksestä: käytetäänkö rajalliset resurssit tavalla, joka tuottaa mahdollisimman paljon yhteiskunnallista hyötyä.

Jos tästä näkökulmasta katsotaan, leikkaukset eivät kohdistu ”työssäkäyviin” tai ”työttömiin”, vaan tehtäviin, joiden tuottama lisäarvo ei perustele niiden julkista rahoitusta. Taloudellisesti kestävä sopeutus ei puolusta työtä työn itsensä vuoksi, vaan suuntaa resurssit sinne, missä ne tuottavat eniten. Tämä on epämiellyttävä mutta väistämätön johtopäätös, jos julkista taloutta tarkastellaan rationaalisesti eikä moraalisena identiteettikysymyksenä.