Kanonisointi ei tehnyt tekstistä totta – se teki siitä käyttökelpoista

 

Kun sanotaan, että Uusi testamentti “kanonisoitiin”, puhe kuulostaa helposti tekniseltä tai neutraalilta: ikään kuin joukko tekstejä olisi vain järjestetty kansioon. Todellisuudessa kanonisointi oli valintaprosessi, jossa ratkaistiin, mitkä kertomukset kelpaavat normiksi ja mitkä jäävät ulkopuolelle. Tämä ei ole sivuseikka vaan koko uskonnollisen auktoriteetin ydin.

Naturalistisesta näkökulmasta kanonisointi ei vastaa kysymykseen ovatko tekstit tosia, vaan kysymykseen mitkä tekstit saavat institutionaalisen aseman. Kun valta keskittyy – oli kyse kirkosta, valtiosta tai keisarista – syntyy tarve yhtenäiselle oppirungolle. Hajanaiset, keskenään ristiriitaiset kertomukset ovat huono pohja hallinnalle, moraaliselle kurille ja yhteisön koossa pitämiselle. Yhtenäinen kaanon on tähän paljon parempi työkalu.

Tämä selittää, miksi kanonisointi tapahtui jälkikäteen. Tekstit olivat jo olemassa, kiertäneet eri yhteisöissä ja palvelleet erilaisia tarkoituksia. Vasta myöhemmin niistä seulottiin ne, jotka tukivat tietynlaista teologiaa, auktoriteettikäsitystä ja ihmiskuvaa. Pois jäivät tekstit, jotka korostivat liikaa yksilöllistä tietoa, sisäistä valaistumista tai vaihtoehtoisia tulkintoja. Ei siksi, että ne olisi osoitettu epätosiksi, vaan siksi, että ne olivat hallinnollisesti huonoja.

Tässä mielessä kanonisointi muistuttaa standardointia. Kun jokin standardi hyväksytään, se ei tarkoita, että se olisi paras mahdollinen kuva todellisuudesta – vain että se on riittävän toimiva, riittävän laajasti hyväksytty ja riittävän vakaa. Sama pätee pyhiin teksteihin. Kanoninen asema kertoo valtasuhteista ja tarpeista, ei yliluonnollisesta totuusarvosta.

Väite, että kanonisointi olisi tehty “keisarin vallan oikeuttamiseksi”, on usein liian suoraviivainen. Harvoin historiassa toimitaan yhden tietoisen juonen mukaan. Mutta ulkoisesti validi havainto on tämä:
kanonisointi suosii aina tulkintoja, jotka tukevat järjestystä, kuuliaisuutta ja auktoriteettia. Se on rakenteellinen seuraus, ei salaliitto.

Tämä myös selittää, miksi kaanon toimii tänäkin päivänä sosiaalisena seulana. Kun ihminen sitoutuu kanoniseen tekstiin erehtymättömänä normina, hän sitoutuu samalla vuosisatoja vanhaan vallan ja tiedon kompromissiin. Hän ei vain lue tekstiä, vaan hyväksyy sen historian, rajaukset ja poissulkemiset. Se on paljon vahvempi signaali kuin yksittäinen moraalinen mielipide.

Kanonisointi ei siis tee tekstistä tarkkaa todellisuuden kuvausta. Se tekee siitä institutionaalisesti tarkasti rajatun. Ja juuri siksi se on ollut tehokas: ei siksi, että se olisi totta, vaan siksi, että se on ollut käyttökelpoista vallalle, yhteisölle ja kurille.