Kun alkuperä korvaa perustelun – naturalistinen huomio teologiseen totuuteen

 

Teologisissa kiistoissa toistuu ajatus, joka näyttää rationaaliselta mutta ei sitä ole: opin historiallinen alkuperä ratkaisee sen totuuden. Jos jokin näkemys voidaan ankkuroida varhaiseen kirkkoon, apostoleihin tai arvovaltaiseen kirkkoisään, sen oletetaan olevan uskottavampi kuin myöhemmin muotoutunut oppi. Naturalistisesta näkökulmasta tämä ei ole totuuskriteeri, vaan retorinen oikotie.

Naturalismi lähtee yksinkertaisesta periaatteesta: väitteiden totuus ei riipu niiden iästä, vaan perusteluista, koherenssista ja empiirisestä yhteensopivuudesta todellisuuden kanssa. Ideoilla ei ole “aitoustodistusta”, joka muuttuisi pätevämmäksi ajan myötä. Vanha ajatus voi olla väärä, ja uusi ajatus voi olla oikea – eikä kumpikaan asia ratkea kronologialla.

Tämä näkyy erityisen selvästi kristillisessä predestinaatiokeskustelussa. Kun todetaan, että oppi ei ollut varhaiskirkon valtavirtaa, vastaus kuuluu usein: mutta Augustinus opetti näin. Kun taas huomautetaan, että Augustinus oli poikkeus, tulkinta kääntyy: ehkä juuri hän näki asian syvemmin. Historiallinen alkuperä ei tällöin toimi totuuden mittarina, vaan valikoivana auktoriteettina, jota käytetään tilanteen mukaan.

Naturalistisesti tarkasteltuna tässä sorrutaan geneettiseen virhepäätelmään. Väite hyväksytään tai hylätään sen syntyhistorian perusteella, ei sen sisällön. Se, että ajatus on peräisin antiikista, ei tee siitä totta sen enempää kuin se, että ajatus on keskiaikainen, tekee siitä väärää. Sama pätee moderniin aikaan: uutuus ei ole hyve, mutta ei myöskään pahe.

Myös protestanttinen perinne paljastaa ristiriidan. Reformaation iskulause sola scriptura lupasi vapauttaa teologian historiallisesta painolastista. Silti sekä Martin Luther että John Calvin nojasivat voimakkaasti Augustinukseen osoittaakseen, etteivät he keksineet mitään uutta. Historiallinen jatkuvuus tarvittiin turvaksi, koska pelkkä teksti ei ratkaissut tulkintaeroja. Tämä ei ole sattuma, vaan rakenteellinen ongelma: kun tekstit vaativat tulkitsijaa, auktoriteetti siirtyy väistämättä tulkintatraditioon.

Naturalistisesta näkökulmasta juuri tässä kohtaa pitäisi pysähtyä. Jos oppi väittää jotain ihmisestä – esimerkiksi että ihmisen tahto on sidottu tai että vastuu säilyy ilman todellista toimijuutta – kysymys ei ole siitä, kuka näin ensin sanoi, vaan onko väite loogisesti kestävä ja yhteensopiva sen kanssa, mitä tiedämme ihmisestä. Psykologia, käyttäytymistieteet ja taloustiede nojaavat oletukseen rajallisesta mutta todellisesta toimijuudesta. Täydellinen determinismi on huono malli selittämään vastuuta, kannustimia ja oppimista, riippumatta siitä, onko se peräisin 400-luvulta vai 1500-luvulta.

Historiallinen analyysi on silti hyödyllistä. Se paljastaa, milloin oppia perustellaan auktoriteetilla eikä argumenteilla. Se myös estää esittämästä omia näkemyksiä “ikuisina totuuksina”, jos ne ovat tosiasiassa tietyn ajan ja kiistan tulosta. Mutta tästä ei seuraa, että historia ratkaisisi totuuden.

Naturalistinen johtopäätös on yksinkertainen: historia voi selittää, miksi jokin oppi syntyi ja miksi se levisi, mutta ei sitä, onko se tosi. Kun alkuperä nostetaan totuuden tuomariksi, ajattelu päättyy. Kun perustelut asetetaan keskiöön, ajattelu vasta alkaa.