Kun huomio muuttuu vallaksi – miksi Trump ei ole vain “kohua”

 

On houkuttelevaa käsitellä Donald Trumpia pilan, ironian ja meemien kautta. Ajatus on lohdullinen: jos nauramme tarpeeksi, valta menettää teränsä. Ongelmana on, että tämä ajatus ei kestä tarkastelua empiirisen todellisuuden valossa. Julkisuus ei ole neutraalia. Se on resurssi.

Moderni politiikka toimii huomion taloudessa. Näkyvyys ohjaa agendaa, rajaa keskustelua ja normalisoi sen, mikä vielä hetki sitten olisi ollut poikkeavaa. Tässä mielessä vanha slogan ”kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta” ei ole viaton toteamus vaan virheellinen yleistys. Se voi pitää paikkansa viihteessä tai markkinoinnissa, mutta poliittisessa vallankäytössä se kääntyy helposti itseään vastaan.

Trumpin tapa käyttää julkisuutta ei ole sattumaa eikä pelkkä persoonallisuuden piirre. Se on strategisesti palkitsevaa käyttäytymistä ympäristössä, jossa huomio tuottaa vaikutusvaltaa. Jokainen tunnustus, palkinto tai seremoniallinen ele – riippumatta siitä, kuinka ironisesti se on tarkoitettu – vahvistaa asetelmaa, jossa toiminnan sisältö jää toissijaiseksi ja symbolinen asema ensisijaiseksi. Tämä ei ole moraalinen arvio, vaan kuvaus mekanismista.

Erityisen huolestuttavaa on se, mihin suuntaan tätä huomiota kanavoidaan. Kun poliittista valtaa aletaan perustella uskonnollisella symboliikalla, rukouksilla ja pyhillä teksteillä, kyse ei ole enää yksilön uskonnonvapaudesta. Kyse on vallan legitimoinnin muutoksesta. Rationaalis-oikeudellisen järjestelmän rinnalle – tai sen tilalle – tarjotaan uskonnollista oikeutusta. Historiallisesti tämä kehitys tunnetaan hyvin, eikä se ole koskaan päättynyt hyvin niille, jotka jäivät ”väärälle” puolelle uskoa.

Tässä kohtaa on syytä olla tarkka: uskonto ei itsessään tee politiikasta teokratiaa. Ratkaisevaa on se, käytetäänkö uskontoa vallan perusteluna vai pidetäänkö se yksilön vakaumuksen alueella. Raja on ohut mutta ratkaiseva. Kun se ylitetään, politiikka ei enää ole neuvottelua yhteisistä säännöistä, vaan kamppailua oikeaoppisuudesta.

Usein vastaväite kuuluu: ilman julkisuutta väärinkäytöksiä ei voida paljastaa. Tämä on totta, mutta se ei kumoa perusongelmaa. Kriittinen, faktoihin sidottu ja rajattu julkisuus ei ole sama asia kuin ironinen palkitseminen tai jatkuva näkyvyyden lisääminen. Ensimmäinen rajoittaa valtaa, jälkimmäinen kasvattaa sitä.

Ulkoisesti validi johtopäätös on yksinkertainen mutta epämukava: kaikki huomio ei ole neutraalia, eikä kaikki kritiikki heikennä kohdettaan. Tietyissä poliittisissa asetelmissa näkyvyys itsessään on valtaa. Jos tätä ei ymmärretä, päädytään taistelemaan ilmiötä vastaan keinoilla, jotka tosiasiassa vahvistavat sitä.

Kyse ei siis ole Trumpista henkilönä, vaan järjestelmästä, jossa huomio, symbolit ja uskonnollinen kieli kietoutuvat vallankäyttöön. Niin kauan kuin tätä rakennetta ei tunnisteta, voidaan nauraa paljon – ja hävitä silti.