Jälkiviisauden houkutus ja puolustushankintojen todellisuus

 

Suomen F-35-hankintaa koskeva keskustelu paljastaa vähemmän hävittäjistä ja enemmän tavastamme arvioida päätöksiä muuttuvassa maailmassa. Kun poliittinen ilmapiiri kiristyy ja suurvaltojen johtohahmot herättävät epäluottamusta, syntyy kiusaus päätellä, että aiemmin tehdyt ratkaisut olivat virheitä jo syntyessään. Tämä ajattelutapa tuntuu intuitiivisesti oikealta – mutta juuri siksi se on vaarallinen.

Puolustushankinnat tehdään aina epävarmuuden vallitessa. Ne eivät perustu yhteen hallintoon, yhteen henkilöön tai yhteen uutisotsikkoon, vaan pitkän aikavälin arvioon uhkakuvista, teknologiasta ja liittolaissuhteista. Jos päätösten arviointi sidotaan kulloiseenkin poliittiseen mielialaan, katoaa mahdollisuus rationaaliseen turvallisuuspolitiikkaan kokonaan. Silloin mikään ratkaisu ei ole koskaan “oikea”, koska maailma muuttuu väistämättä.

Keskustelussa toistuva ajatus Yhdysvaltojen epäluotettavuudesta ja niin sanotusta “tappokytkimestä” kertoo enemmän pelosta kuin analyysista. Modernit asejärjestelmät ovat väistämättä sidoksissa kansainvälisiin toimitusketjuihin, ohjelmistoihin ja päivityksiin – riippumatta siitä, hankitaanko ne Yhdysvalloista, Ruotsista tai muualta Euroopasta. Täydellinen omavaraisuus on nykyisessä teknologiaympäristössä myytti, ei realistinen vaihtoehto. Olennaista ei ole riippuvuuden olemassaolo, vaan sen hallittavuus ja ennakoitavuus.

Taloudellisesta näkökulmasta jälkikäteinen peruminen tai jäädyttäminen olisi vielä ongelmallisempaa. Sopimukset eivät ole vain juridisia asiakirjoja, vaan signaaleja luotettavuudesta. Pienelle maalle, joka toimii kansainvälisillä markkinoilla, maine sopimusosapuolena on osa kansallista turvallisuutta. Jos päätöksiä aletaan purkaa poliittisen hermostuneisuuden vuoksi, hintaa ei makseta vain yhdessä hankinnassa, vaan kaikissa tulevissa.

On myös syytä erottaa toisistaan teknologinen kritiikki ja poliittinen turhautuminen. F-35 ei ole virheetön, eikä mikään järjestelmä ole “ikuisesti paras”. Mutta puolustuskykyä ei mitata pelkällä käyttötuntihinnalla tai yksittäisillä teknisillä ominaisuuksilla. Kyse on kokonaisuudesta: yhteensopivuudesta liittolaisten kanssa, tiedustelukyvystä, pelotteesta ja uskottavuudesta. Nämä tekijät eivät vanhene samalla nopeudella kuin somekeskustelu.

Ehkä tärkein opetus tästä keskustelusta on kuitenkin yleisempi. Turvallisuuspolitiikassa rationaalisuus tarkoittaa kykyä sietää epävarmuutta ilman, että jokainen uusi tapahtuma tulkitaan todisteeksi aiemmasta erehdyksestä. Päätöksiä on arvioitava sen tiedon valossa, joka oli käytettävissä päätöshetkellä – ei sen perusteella, miltä maailma sattuu näyttämään juuri nyt.

Jälkiviisaus tarjoaa helpon moraalisen ylemmyyden tunteen. Ulkoisesti validi turvallisuusajattelu vaatii jotain vaikeampaa: kykyä hyväksyä, että myös oikein perustellut päätökset tehdään maailmassa, joka ei koskaan pysy paikallaan.