Dialogin dyynit

Minulta on viime aikoina kysytty, mitä mieltä olen simulaatioteoriasta. Tiedättehän: siitä ajatuksesta, että todellisuus on vain jonkin ylivertaisen tietokoneen pyörittämä ohjelma. Vastaan yleensä kohteliaasti, että ajatus on kiinnostava, nyökkään pari kertaa ja vaihdan puheenaihetta kahvin hintaan. Totuus on, etten pidä simulaatioteoriasta lainkaan. Siinä on jotakin masentavan byrokraattista. Jos olemme simulaatio, olemme todennäköisesti pelkistetty versio jostakin vielä monimutkaisemmasta todellisuudesta. Meidät on optimoitu. Joku on päättänyt, ettei kaikkia yksityiskohtia kannata renderöidä. Ehkä selkäkipuni on vain grafiikkamoottorin bugi ja maanantait muistivuoto. Ajatus siitä, että olemassaoloni on kompromissi laskentatehon ja suorituskyvyn välillä, ei hivele itsetuntoa. Lisäksi simulaatioteoria haisee projektinhallinnalta. Jossakin on varmasti backlog: – “Ihmiset versio 1.3: lisätty eksistentiaalinen ahdistus.” – “Korjattu virhe: sukat katoavat pesukoneessa.” – “Tunnettu ongelma...

  On helppoa luottaa omiin silmiinsä. Joka aamu aurinko nousee idästä, kaivaa tiensä taivaankannen yli ja laskee länteen. Jalkojemme alla maa tuntuu vakaalta, liikkumattomalta ja turvalliselta peruskalliolta. Jos joku väittäisi, että kiidämme itse asiassa noin 100 000 kilometrin tuntinopeudella tyhjyyden halki valtavan tulipallon ympäri, ensireaktio olisi ymmärrettävästi skeptinen. Silti juuri tämä oivallus – heliosentrisyys – on yksi ihmiskunnan historian merkittävimmistä älyllisistä voitoista. Harha jota vaalimme Pitkään uskoimme olevamme kaikkeuden napa. Aristoteleen ja Ptolemaioksen maailmankuvassa Maa oli keskiössä, ja kaikki muu – planeetat, tähdet ja aurinko – kiersi meitä täydellisissä kehissä. Se oli lohdullinen ajatus. Se asetti ihmisen luomakunnan kruunuksi ja universumin fyysiseksi painopisteeksi. Mutta havainnot alkoivat sotia tätä vastaan. Planeetat tekivät taivaalla outoja lenkkejä, ikään kuin ne olisivat välillä kääntyneet takaisin. Selitykset muuttuivat yhä monimu...

  Maailmankaikkeuden alkuperä herättää vahvoja tunteita. Se on ymmärrettävää: kysymys koskee kaikkea olemassa olevaa, myös meitä itseämme. Juuri siksi aihe vaatii tavallista enemmän pidättyvyyttä väitteissä – ja erityisesti eroa sen välillä, mitä tiedämme , mitä päättelemme ja mitä uskomme . Empiirinen tutkimus antaa varsin selkeän lähtökohdan. Havainnot, kuten galaksien loittoneminen, kosminen mikroaaltotausta ja alkuräjähdyksen nukleosynteesi, tukevat mallia, jossa maailmankaikkeus on ollut tiheämmässä ja kuumemmassa tilassa noin 13,8 miljardia vuotta sitten. Tämä ei ole mielipide vaan monista toisistaan riippumattomista mittauksista nouseva kokonaisuus. Tässä mielessä kosmologialla on korkea reliabiliteetti: eri menetelmät osoittavat samaan suuntaan. Sen sijaan heti, kun kysytään miksi maailmankaikkeus on olemassa tai mitä oli ennen varhaisinta kuvattavissa olevaa hetkeä, empiirinen tieto loppuu. Planckin epookin kohdalla nykyiset teoriat menettävät ennustekykynsä. Tämä ei...