Yhteismaan ongelma elokuvarahoituksessa – miksi rahaa tuhlataan?

Julkisesti rahoitetut elokuvaprojektit herättävät välillä keskustelua, varsinkin kun elokuvat floppaavat pahasti. Uusimpana esimerkkinä tästä on Parvet, joka sai Suomen elokuvasäätiöltä yli 500 000 euroa tukea mutta onnistui houkuttelemaan teattereihin vain 88 katsojaa ensimmäisen viikonlopun aikana. Helposti herää kysymys: mihin meidän yhteisiä varoja käytetään, ja miksi rahaa menee elokuviin, joita kukaan ei halua katsoa?

Tässä tulee esiin yhteismaan ongelma, jossa julkisesti rahoitettu resurssi – tässä tapauksessa kulttuurirahoitus – koetaan yhteiseksi, mutta hyödyt ja kustannukset eivät kohdistu tasapuolisesti. Kun elokuvantekijät saavat käyttöönsä veronmaksajien rahaa, heidän ei tarvitse kantaa samaa taloudellista riskiä kuin kaupallisesti toimivat tuottajat. Seurauksena on, että syntyy projekteja, jotka eivät kiinnosta suurta yleisöä, mutta joita silti tuetaan, koska niiden arvellaan edustavan jotain ”taiteellisesti arvokasta”.

Elokuvan floppaus herättää ärtymystä, koska raha olisi voitu käyttää johonkin hyödyllisempään. Kun julkisia varoja käytetään, moni odottaa, että niillä tuotetaan jotain, mistä koko yhteiskunta hyötyy – olipa se sitten kaupallista menestystä tai laajempaa kulttuurista arvoa. Jos elokuvalla on vain marginaalinen yleisö ja heikko kaupallinen potentiaali, onko perusteltua käyttää siihen yhteisiä varoja? Monen mielestä vastaus on yksiselitteinen ei.

Kulttuurielämän puolustajat sanovat, ettei elokuvatuotannon tukeminen ole sijoitus, jonka on pakko tuottaa taloudellista voittoa. Mutta kun kyse on yhteisistä varoista, veronmaksajat odottavat jonkinlaista vastinetta. Jos elokuvan tekemiseen käytetyt rahat valuvat projekteihin, joita vain pieni joukko ihmisiä arvostaa, herää väistämättä kysymys siitä, olisiko rahoitus voitu kohdentaa paremmin – esimerkiksi julkisiin palveluihin tai muihin projekteihin, jotka hyödyttävät laajempaa väestöä.

Yhteismaan ongelma kiteytyy juuri tähän: kun resurssit ovat yhteisiä, niiden käyttö saattaa keskittyä kapean ryhmän hyödyksi, vaikka suuri osa yhteisöstä kokee, ettei hyödy siitä lainkaan. Flopanneiden elokuvien tukeminen julkisilla varoilla on esimerkki siitä, miten kulttuurirahojen käyttö voi lipsua kauas siitä, mitä suurin osa yhteiskunnasta pitää arvokkaana. 

Lopulta kyse on priorisoinnista. Kun julkiset varat ovat rajallisia, tulisiko niiden käyttöä kohdentaa vain niihin projekteihin, joilla on todellista kysyntää ja laajempaa merkitystä? Tai pitäisikö yhteisten rahojen käytön kriteerit olla tiukempia, jotta ne todella palvelisivat yhteiskuntaa kokonaisuudessaan? Kysymys on relevantti aina, kun puhutaan julkisesti rahoitetusta toiminnasta – ja varsinkin silloin, kun rahat näyttävät valuvan hukkaan projekteihin, jotka eivät kiinnosta ketään.