Dialogin dyynit

Johdanto Euthyfronin dilemma on filosofinen ongelma, joka koskee moraalin, pyhyyden ja jumalallisen tahdon välistä suhdetta. Sen klassinen muoto esiintyy Platonin dialogissa Euthyfron, jossa Sokrates kysyy, onko hurskas tai pyhä jumalien rakastamaa siksi, että se on hurskasta, vai onko se hurskasta siksi, että jumalat rakastavat sitä. Kysymys on saanut myöhemmässä filosofiassa yleisemmän muodon: onko jokin moraalisesti hyvä siksi, että Jumala käskee tai hyväksyy sen, vai käskeekö tai hyväksyykö Jumala sen siksi, että se on jo moraalisesti hyvää? Dilemma on merkittävä ennen kaikkea metaetiikassa eli moraalin perustaa ja luonnetta tutkivassa filosofiassa. Se haastaa käsityksiä, joiden mukaan moraalinen velvoittavuus voidaan johtaa suoraan jumalallisesta käskystä. Samalla se koskee laajempaa kysymystä siitä, ovatko moraaliset totuudet riippuvaisia auktoriteetista, luonnosta, järjestä, yhteisöllisistä käytännöistä vai jostakin muusta perustasta. Tausta ja historia Dilemma on ...

Kuvittele tilanne oikeussalissa. Todistaja nousee aition eteen ja vannoo puhuvansa totta. Kun syyttäjä kysyy, mihin todistajan luotettavuus perustuu, tämä vastaa tyynesti: ”Olen luotettava, koska kirjoitin juuri äsken muistivihkooni, että olen mies, joka ei koskaan valehtele.” Tämä asetelma tuntuu absurdilta, jopa koomiselta. Silti se on yksi maailmanhistorian käytetyimmistä ja sitkeimmistä argumenteista uskonnollisessa keskustelussa. Kyseessä on kehätodistelu ( circulus in probando ), looginen virhepäätelmä, jossa väite olettaa vastauksen jo valmiiksi todeksi. Looginen umpikuja Kehäpäätelmä ”Raamattu on totta, koska Raamattu sanoo niin” on klassinen esimerkki argumentista, joka syö oman häntänsä. Sen rakenne on pettämättömän yksinkertainen: Raamattu on Jumalan sanaa. Jumala ei valehtele. Raamattu ilmoittaa olevansa totta. Siispä Raamattu on totta. Tässä päättelyketjussa johtopäätös on leivottu sisään jo ensimmäiseen oletukseen. Jos emme jo valmiiksi usko kohtaan yksi, koko rakennelma...

  Nykyaikainen katsomuksellinen keskustelu muistuttaa usein asemasotaa, jossa rintamalinjat on piirretty jäykillä määritelmillä. Toisella puolella ovat ne, jotka vaativat kirjaimellista uskoa historiallisiin dogmeihin, ja toisella ne, jotka hylkäävät kaiken transsendenttisen empiirisen todisteen puutteessa. Molempia osapuolia yhdistää kuitenkin sama oletus: se, mistä puhumme, on tyhjentävästi vangittavissa kieleen ja väitelauseisiin. Tässä intellektuaalisessa puristuksessa unohdamme usein, että inhimillinen kokemus todellisuudesta on lähes poikkeuksetta laajempi kuin ne käsitteelliset kehysrakenteet, joilla yritämme sitä kuvata. Metafysiikka ei ole pelkkää logiikkaa tai oppijärjestelmiä; se on vastaus siihen perustavanlaatuiseen ihmettykseen, jonka kohtaamme kaiken määritellyn rajoilla. Sanojen riittävyyden rajalla Dogmit ovat luonteeltaan staattisia. Ne ovat kuin karttoja, jotka on piirretty menneiden sukupolvien havaintojen perusteella. Kartta on hyödyllinen navigointiväline, mut...