Kun varjot pitenevät – onko skandaali politiikan jatke toisin keinoin?

 

Politiikassa mikään ei tapahdu sattumalta, eikä varsinkaan ajoituksella ole tapana olla viaton. Kun puolueen sisältä alkaa vuotaa tietoja vanhoista tai uusista epäasiallisuuksista juuri kriittisten henkilövalintojen tai linjanvetojen alla, on syytä kysyä: onko kyseessä moraalinen suursiivous vai poliittinen täsmäisku?

SDP on elänyt viime vuodet kahden maailman välissä. On Sanna Marinin perintönä syntynyt, urbaani ja arvopohjainen "punavihreä unelma", ja on se perinteinen, pragmaattinen ja hieman nuhruinenkin ay-demariuden ja talouskurin maailma. Nyt, kun puolueen johto on Antti Lindtmanin käsissä, on pinnan alla kytenyt tyytymättömyys niissä piireissä, jotka kokevat puolueen liukuvan liian kauas Marinin ajan säihkeestä ja ideologisesta kirkkaudesta.

Tässä valossa keskustelu ahdisteluskandaaleista ja tiettyjen nimien, kuten Jani Kokon, Marko Asellin tai Kim Bergin, nostaminen esiin saa uuden, strategisen tason.

Kolme kohdetta, yksi ongelma

Vaikka kyseiset herrat edustavat SDP:n eri siipiä – Kokko oikeistoa, Asell maakuntien pragmaattisuutta ja Berg ay-liikettä – heitä yhdistää yksi seikka: he ovat kaikki esteenä marinistisen siiven täydelliselle hegemonialle.

• Jani Kokko on punainen vaate niille, jotka haluavat SDP:n olevan vasemmistoliiton kaltainen arvopuolue. Hänen talousoikeistolaisuutensa on kitkettävä, ja mikäpä olisi tehokkaampi tapa kuin kyseenalaistaa hänen asemansa moraalisesti.

• Marko Asell edustaa sitä "setädemariutta", josta moderni feminismi haluaa puolueen puhdistuvan.

• Kim Berg taas on muistutus ay-liikkeen kankeasta vallasta, joka ei aina sovi yhteen urbaanin identiteettipolitiikan kanssa.

Moraali aseena

Kun poliitikkoa syytetään epäasiallisesta käytöksestä, hän joutuu puolustuskannalle, josta on lähes mahdotonta nousta takaisin entiseen loistoonsa. Vaikka syytökset olisivat epämääräisiä, "mainehaitta" on jo tapahtunut. Tämä tarjoaa puolueen sisäisille vastustajille kultaisen tilaisuuden: paikkoja valiokunnissa, puoluehallituksessa ja vaalilistoilla vapautuu "nuoremmille ja edistyksellisemmille" voimille ilman, että tarvitsee käydä avointa poliittista debattia.

Marinistinen siipi on tunnettu taitavasta sosiaalisen median käytöstään ja kyvystään hallita julkista narratiivia. Jos "vanhan liiton" miehet saadaan näyttämään riskeiltä puolueen imagolle, heidät voidaan siivota sivuun vedoten "nollatoleranssiin" – silloinkin, kun todellinen syy on halu vaihtaa puolueen poliittinen suunta.

Kenen etu?

On tietenkin selvää, että epäasialliseen käytökseen on puututtava. Mutta politiikan tarkkailijan on oltava kyyninen: miksi nämä asiat nousevat pintaan juuri nyt? Miksi kohteena ovat juuri ne edustajat, jotka tasapainottavat puolueen oikeistolaista ja perinteistä laitaa?

Jos SDP:n sisäinen puhdistus johtaa siihen, että puolueesta karsiutuu moniäänisyys ja jäljelle jää vain yksi, tiukasti linjattu blokki, puolue saattaa voittaa moraalisen taistelun mutta hävitä poliittisen sodan. Suuri yleisö ei välttämättä näe pelkkää oikeudenmukaisuutta, vaan taitavasti suoritellun vallankaappauksen, jossa moraalia käytettiin lyömäaseena vastustajien kampittamiseen.

Varjoissa käydään nyt kovaa peliä SDP:n sielusta. Ja siinä pelissä totuus on usein vasta toissijainen tavoite vallan jälkeen.