Lainattuja liekkejä: Kun jumalat vaeltavat rajojen yli

 

Kulttuurihistorian suuressa kudelmassa mikään uskonto ei ole saari. Vaikka monet uskonjärjestelmät korostavat ainutlaatuisuuttaan ja jumalallista alkuperäänsä, tieteellinen tarkastelu paljastaa usein jotain aivan muuta: jatkuvan, vuosisatoja kestävän ideoiden kauppataseen. Tätä ilmiötä kutsutaan uskontojen väliseksi diffuusioksi.

Diffuusio tarkoittaa uskonnollisten symbolien, myyttien ja oppien leviämistä ja sulautumista kulttuurista toiseen. Se muistuttaa kielellistä lainaamista. Aivan kuten suomen kieli on imenyt itseensä sanoja naapurikielistä, uskonnot ovat imeneet rakennuspalikoita edeltäjiltään ja kilpailijoiltaan.

Persialainen perintö ja helvetin synty

Yksi historian merkittävimmistä diffuusiohetkistä tapahtui noin 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kun juutalainen kansa eli maanpaossa Babylonissa, he kohtasivat persialaisen zarathustralaisuuden. Sitä ennen muinaisjuutalainen käsitys tuonpuoleisesta oli hämärä Sheol, paikka, jossa kaikki kuolleet vaelsivat varjoina ilman suurempaa palkkiota tai rangaistusta.

Kontaktin myötä juutalaisuuteen – ja myöhemmin kristinuskoon ja islamiin – alkoi virrata uusia elementtejä: jyrkkä jako hyvän ja pahan välillä, lopun ajat, viimeinen tuomio sekä kirkas taivas ja tulinen helvetti. Persialainen valon ja pimeyden taistelu muutti muotoaan enkelien ja demonien väliseksi sodaksi, joka määrittää edelleen länsimaista populaarikulttuuria.

Myytit kierrätyksessä

Diffuusio ei rajoitu vain oppeihin, vaan se näkyy myös tarinoiden rakenteissa. Mesopotamialainen Gilgamesh-eepos sisälsi kertomuksen suuresta tulvasta ja arkista kauan ennen kuin se kirjattiin osaksi Ensimmäistä Mooseksen kirjaa. Sankarimyyttien kaavat toistuvat maanosasta toiseen: neitseellinen syntymä, vetäytyminen erämaahan ja paluu valaistuneena ovat arkkityyppejä, jotka vaeltavat uskonnosta toiseen muuttaen vain nimeään.

Kun Rooman valtakunta laajeni, se ei ainoastaan valloittanut maita, vaan se "adoptoi" jumalia. Kreikkalainen Zeus muuttui Jupiteryksi, ja idästä saapunut Mithra-kultti kilpaili pitkään varhaisen kristinuskon kanssa vaikutusvallasta. Onkin kiehtovaa pohtia, kuinka suuri osa nykyisistä uskonnollisista juhlistamme on sijoitettu kalenteriin vanhojen pakanallisten aurinkorituaalien päälle – klassinen esimerkki diffuusiosta, jossa uusi uskonto "valloittaa" vanhan pyhän ajan ja tilan.

Miksi diffuusio on tärkeää ymmärtää?

Uskontojen välinen diffuusio haastaa käsityksen "puhtaista" uskonnoista. Se osoittaa, että ihmiskunnan hengellinen etsintä on aina ollut kollektiivista. Ideat matkaavat kauppakaravaanien, sotaretkien ja internet-keskustelujen mukana.

Kun ymmärrämme, että naapurin pyhä kirja sisältää kaikuja oman historiamme myyteistä, uskontojen väliset rajat alkavat tuntua vähemmän ylittämättömiltä. Uskonto ei ole vain muuttumaton totuus, vaan elävä ja hengittävä organismi, joka on selviytynyt muokkaamalla itseään ja lainaamalla parhaat ideat matkan varrelta.

Tämä ei vähennä uskon merkitystä yksilölle, mutta se antaa meille mahdollisuuden nähdä itsemme osana suurempaa tarinaa – tarinaa, jossa olemme aina jakaneet liekkimme ja tarinamme toistemme kanssa, halusimme sitä tai emme.