Poliitikkojen epäjohdonmukainen kritisointi rapauttaa luottamusta mediaan

Poliittinen keskustelu Suomessa on saanut viime aikoina omituisia piirteitä. Kun SDP:n Krista Kiuru joutui pahoinpitelyn kohteeksi, asia tuomittiin välittömästi yli puoluerajojen – aivan kuten pitääkin. Mutta keskustelua seurannut myrsky somessa ja mediassa paljasti, kuinka epäjohdonmukaisesti poliitikkoja kohdellaan.

Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho joutui vasemmiston ja median hampaisiin, koska hänen lausuntonsa pahoinpitelystä ei sisältänyt sanaa ”tuomitsen”. Halla-aho käytti asiasta vähän toisenlaista kieltä, mutta selkeästikin ilmaisi teon olevan vakava ja tuomittava. Siitä huolimatta keskustelu siirtyi nopeasti pois itse teosta ja keskittyi Halla-ahon sanavalintoihin. Oltiin löytävinään syyllinen, mutta ei pahoinpitelijästä vaan poliittisesta kilpakumppanista.

Samalla tavalla keskustelu on ollut vinoutunutta, kun puhutaan vihaviesteistä ja maalittamisesta. Esimerkiksi kansanedustaja Tere Sammallahden kohdalla vihaviestit ja niiden seuraukset ovat nostaneet esiin laajemman epäjohdonmukaisuuden: reaktioiden taso ja myötätunto näyttää vaihtelevan sen mukaan, kuka vihaviestien kohteena on. Sammallahden tapauksessa monet sivuuttivat ilmiön vakavuuden vedoten hänen tyyliinsä tai kärjekkääseen viestintään, ikään kuin se oikeuttaisi vihapuheen.

Tässä on kyse enemmästä kuin yksittäisistä poliitikoista. Kun samanlaiset tilanteet arvioidaan eri mittapuilla riippuen henkilön puolueesta tai taustasta, julkinen keskustelu rapautuu. Luottamus siihen, että vakavat aiheet – kuten poliittinen väkivalta tai maalittaminen – otetaan vakavasti puoluekantaan katsomatta, murenee.

Halla-ahon kohtelu Kiurun tapauksen yhteydessä ja Sammallahden tapaus vihaviestikeskustelussa ovat esimerkkejä siitä, miten epäjohdonmukainen kritiikki toimii. Kun väärä sanavalinta tai provosoiva tyyli asetetaan vakavamman teon edelle, saadaan aikaan vain poliittista teatteria.

Jos poliittinen kenttä todella haluaa vastustaa väkivaltaa ja vihapuhetta, sen pitäisi tapahtua johdonmukaisesti. Teot eivät muutu hyviksi tai pahoiksi riippuen siitä, kuka ne tekee tai kuka niiden kohteena on. Säännöt ovat joko kaikille samat tai ne eivät ole mitään.

Julkisen keskustelun tervetullein muutos olisi se, että alkaisimme arvioida tekoja ja sanoja niiden sisällön, ei tekijän puoluekirjan perusteella. Se ei vain lisää luottamusta politiikkaan ja mediaan, vaan myös hillitsee turhaa vastakkainasettelua. Kaikki voittaisivat – paitsi ne, jotka saavat irtopisteensä huutamalla koviten.