Tulkitseeko vasemmisto perustuslakia aina Putinin eduksi?

Viime aikoina on ollut hämmästyttävää seurata, miten monet vasemmistolaiset näkevät kaiken sellaisen toiminnan tai puheen, joka ei heijastele Venäjän intressejä, perustuslain vastaisena. Onko kyse perustuslain tulkinnasta, poliittisesta moraalista vai kenties pelkästään mielikuvapolitiikasta?

Ensinnäkin on tärkeää huomata, että Suomen perustuslaki on kirjoitettu turvaamaan demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaatteet. Perustuslaissa ei kuitenkaan ole kohtaa, joka suoraan kieltäisi keskustelun tai toiminnan, joka sattuu olemaan ristiriidassa jonkin toisen valtion intressien kanssa. Silti monet vasemmistolaisessa retoriikassa vetoavat juuri perustuslakiin, kun kyseessä on esimerkiksi Nato-jäsenyyden kannattaminen tai kysymykset Suomen turvallisuuspolitiikasta.

Tällainen perustuslakiretoriikka herättää kysymyksen: onko perustuslaista tullut vasemmistolle kätevä lyömäase? Kun argumentoidaan perustuslain puolesta, voidaan samalla marginalisoida vastapuoli viittaamalla näiden näkemyksiin epäisänmaallisina tai jopa laittomina. Tämä ei kuitenkaan aina edistä aidosti rakentavaa keskustelua.

On myös syytä pohtia, miksi juuri Venäjän intressien torjuminen herättää niin voimakkaita tunteita vasemmistossa. On selvää, että Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka, erityisesti Krimin valtauksen ja Ukrainan sodan jälkeen, on jättänyt syvät arvet Euroopan turvallisuuspolitiikkaan. Suomessa, jossa historialliset muistot Venäjän vallanajasta ovat edelleen tuoreita, suhtautuminen itänaapuriin on varautunutta. Silti olisi tervettä erottaa toisistaan se, mikä on perusteltua huolta kansallisesta turvallisuudesta ja mikä on tarpeetonta poliittista leimaamista.

Toinen mahdollinen selitys tälle ilmiölle löytyy poliittisesta moraalista. Vasemmistolaisessa ajattelussa korostuu usein solidaarisuus ja kansainvälinen oikeudenmukaisuus, mutta samalla nämä arvot voivat joutua ristiriitaan, kun kyseessä ovat läntiset turvallisuusratkaisut, jotka haastavat Venäjän aseman kansainvälisessä politiikassa. Onko vasemmistolle helpompi nähdä ongelmia läntisissä demokratiamalleissa kuin itäisessä autoritarismissa? Tämä epäjohdonmukaisuus synnyttää tilaa perustuslakiin vetoamiselle ikään kuin suojakilpenä.

Lopuksi on pohdittava, onko perustuslain poliittinen ylitulkinta merkki siitä, että Suomessa ei enää uskalleta käydä avointa keskustelua turvallisuuspolitiikasta ilman, että toinen osapuoli leimataan epäisänmaalliseksi. Demokratian perusta on dialogissa, jossa erilaiset näkemykset voivat kohdata ilman, että keskustelun osapuolet joutuvat epäilyksenalaisiksi motiiviensa vuoksi.

On aika palata rakentavan keskustelun äärelle ja tarkastella perustuslakia sellaisena kuin se on: kansanvaltaisen yhteiskunnan peruspilarina, ei poliittisen retoriikan keppihevosena.