Pelko ja tappiot voivat murtaa terroristijärjestöjen lumon

Terroristijärjestöjen, kuten Hizbollahin, vastainen taistelu on monimutkainen vyyhti, jossa sotilaalliset toimet, psykologiset vaikutukset ja yhteisöjen dynamiikka kietoutuvat yhteen. Israelin äskeinen päätös suorittaa matala ylilento Hassan Nasrallahin hautajaisten aikana Beirutissa ja iskeä Hizbollahin kohteisiin tulitauosta huolimatta herättää kysymyksen: voiko pelko ja tappioiden kasaaminen todella murtaa tällaisen järjestön kannatuksen? Väitän, että kyllä – ja että tässä piilee avain konfliktin purkamiseen.

Ensinnäkin on selvää, että terroristijärjestöt provosoituvat ja vahvistuvat, jos niiden annetaan toimia vapaasti. Hizbollahin historia Libanonissa osoittaa tämän: Israelin vetäydyttyä Etelä-Libanonista vuonna 2000 järjestö laajensi nopeasti asearsenaaliaan ja yhteiskunnallista vaikutusvaltaansa. Samoin ISIS kukoisti, kun vastavoimat olivat aluksi hajanaisia. Passiivisuus tulkitaan heikkoudeksi, mikä ruokkii järjestöjen itseluottamusta ja rekrytointia. Israelin kaltaiset toimet – vaikka provokatiivisia – voivat estää tätä kehitystä pitämällä Hizbollahin aisoissa ja muistuttamalla sen rajallisesta kyvystä vastata. Jos järjestö ei pysty suojelemaan kannattajiaan edes symbolisesti tärkeällä hetkellä, kuten johtajansa hautajaisissa, sen voittamattomuuden myytti murenee.

Toiseksi, pelko voi toimia herättelijänä. Hizbollahin kannattajien keskuudessa taistelutahto on jo valmiiksi korkealla, juurtuneena vuosikymmenten konfliktiin ja marttyyri-ideologiaan. Pelko Israelin ylivoimasta – F-35-hävittäjät Beirutissa tai ilmaiskut asevarastoihin – voi kuitenkin synnyttää kognitiivista dissonanssia: ristiriitaa uskon ja todellisuuden välille. Kun luvattu voitto vaihtuu tappioihin, osa saattaa alkaa kysyä, kannattaako uhraus. Tämä ei välttämättä lamauta kaikkia, mutta pienikin joukko, joka "tulee järkiinsä" ja vetäytyy kohti omaa elämää, on askel eteenpäin. Saksan tappio toisessa maailmansodassa mursi natsismin lumon juuri näin – tappiot osoittivat, että ideologia ei kanna.

Kolmanneksi, taistelutahdon lisääntyminen ei ole ratkaisevaa, koska se on jo saturoitunut. Hautajaisten kaltaiset provokaatiot voivat lietsoa vihaa ja kiihkoa monissa Hizbollahin tukijoissa, mutta sillä ei ole suurta vaikutusta, jos into taistella on jo maksimissaan. Sen sijaan ne harvat, jotka pelon ja tappioiden myötä irtautuvat, ovat arvokkaita. Libanonissa Hizbollahin valta nojaa kansan tukeen – jokainen, joka kääntää selkänsä, heikentää sen perustaa. Jos tappiot taisteluissa kasvavat, kuten johtajien menetykset tai alueiden hallinnan mureneminen, tämä joukko voi laajeta. Historia tukee tätä: natsismi kuihtui, kun sen käytännön pohja romahti.

Israelin strategia voi hyvinkin tähdätä kontrolloituun paineeseen: tarpeeksi iskuja tappioiden aiheuttamiseksi ja epäilyksen kylvämiseksi, mutta ei niin paljon, että koko Libanon yhdistyisi Hizbollahin taakse. Hautajaisten ylilento oli symbolinen muistutus – viesti siitä, että vapaus toimia ei ole itsestäänselvyys. Kriitikot väittävät, että tällaiset teot vain ruokkivat kostonkierrettä, mutta vaihtoehto – Hizbollahin vahvistuminen hiljaisuuden myötä – on vielä vaarallisempi.

Pelko ja tappiot eivät ratkaise kaikkea, mutta ne voivat murtaa terroristijärjestöjen lumon. Hizbollahin kaltaiset toimijat menestyvät, kun ne voivat luvata voittoa ja suojelua. Kun tuo lupaus paljastuu tyhjäksi, ihmiset saattavat valita elämän taistelun sijaan – ja siinä piilee toivo paremmasta.

Kirjoittaja on pohtinut konfliktin dynamiikkaa Grok 3:n avustuksella.