Analyysi: Hyveiden mukaisten lakien säätäminen

Hyveisiin perustuva lainsäädäntö tarkoittaa sääntelyä, jonka ensisijaisena tavoitteena ei ole ratkaista konkreettista yhteiskunnallista ongelmaa, markkinapuutetta tai epäoikeudenmukaisuutta, vaan ilmentää tiettyä normatiivista hyvekäsitettä siitä, millainen yhteiskunnan "pitäisi" olla. Tällainen lainsäädäntö rakentuu arvolatautuneen ideaalikuvan varaan, jossa laki toimii symbolisena ja moraalisena viestintänä. Kyse ei ole siitä, mitä ongelmaa lainsäädännöllä pyritään ratkaisemaan, vaan siitä, millaista arvoasennetta halutaan julistaa tai normalisoida. Tämänkaltaisessa sääntelyssä oikeudelliset rakenteet kytkeytyvät kulttuurisiin ja ideologisiin ihanteisiin, jotka eivät välttämättä perustu empiiriseen vaikuttavuuteen, kustannustehokkuuteen tai toiminnalliseen tarpeeseen.

Yksi selkein esimerkki tällaisesta sääntelystä on ilmastopolitiikka, jossa kansallisia toimia perustellaan moraalisella velvollisuudella "olla esimerkkinä" maailmalle. Vaikka Suomen osuus globaaleista päästöistä on mitättömän pieni, lainsäädännöllä saatetaan tavoitella hyveellisen toimijan roolia, vaikka toimien konkreettinen vaikutus ilmastoon olisi olematon. Sääntely kehystetään velvollisuudeksi osoittaa "vihreää johtajuutta", eikä siitä keskustella taloudellisen vaikuttavuuden tai kansainvälisen tehokkuuden näkökulmasta. Tällöin valtio kantaa kustannuksia saadakseen moraalista uskottavuutta, ei saadakseen aikaan mitattavaa parannusta. Tällainen logiikka voi johtaa epäoptimaaliseen resurssien käyttöön ja paikallisesti haitallisiin taloudellisiin seurauksiin, kuten energiakustannusten nousuun tai teollisuuden kilpailukyvyn heikentymiseen.

Toinen esimerkki on sukupuolikiintiöt yritysten hallituksiin. Näitä ei usein perustella konkreettisilla tehokkuushyödyillä tai markkinapuutteilla, vaan moraalisella päämäärällä: tasa-arvon toteuttaminen itsessään nähdään hyveellisenä, ja siten normatiivisesti välitettävänä tavoitteena. Vaikka markkinat järjestävät johtotehtävät pääosin osaamisen, verkostojen ja kokemuksen perusteella, kiintiölainsäädäntö ohittaa nämä kriteerit arvolatautuneen edustavuuden nimissä. Se ei ainoastaan aseta kyseenalaiseksi yrityksen oman autonomian, vaan muuttaa sen roolia yhteiskunnallisen hyveen instrumentiksi. Kiintiöt saattavat vähentää hallitusten valinnanvapautta ja heikentää luottamusta siihen, että nimitykset perustuvat ansioihin, eivätkä poliittisesti johdettuun representaatiovelvoitteeseen.

Talousliberaalista näkökulmasta hyvelainsäädännön ongelmat liittyvät erityisesti sen taipumukseen syrjäyttää toiminnallisuus ja yksilönvapaus kollektiivisten ihanteiden tieltä. Kun lait laaditaan sen perusteella, millaiseksi yhteiskunnan "pitaisi tulla", niistä tulee helposti moraalisen mielivallan instrumentteja. Ne voivat pakottaa kansalaiset, yritykset ja yhteisöt toimimaan tavalla, joka ei palvele heidän omia tavoitteitaan, vaan vastaa poliittisesti rakennettua hyvekoodistoa. Tämä heikentää oikeusvarmuutta, koska sääntelyn perustelut siirtyvät objektiivisesta vaikuttavuudesta kohti subjektiivista moraalisymboliikkaa. Samalla se rapauttaa markkinamekanismien roolia resurssien tehokkaassa allokaatiossa.

Lisäksi hyvelainsäädäntö voi luoda polarisaatiota, sillä kaikki kansalaiset eivät jaa samoja arvoja tai näe samoja hyveitä tavoiteltavina. Kun sääntely pakottaa yhden arvon toisten ylitse, seurauksena voi olla laaja-alaista vastarintaa, yhteiskunnallista vieraantumista ja luottamuksen rapautumista. Hyveellisyyteen vetoava lainsäädäntö voi muuttua identiteettipoliittiseksi painostuskeinoksi, jolla pyritään murtamaan yhteiskunnallinen pluralismi yhden totuuden nimissä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että hyveellisyys ei itsessään oikeuta sääntelyä, ellei siitä seuraa mitattavaa, oikeasuhtaista ja yhteisesti tunnistettua yhteiskunnallista hyötyä. Lainsäädännön tehtävä on tukea vapautta, vakautta ja toimivuutta – ei ohjata kansalaisia moraalisesti oikeaksi tulkittuun elämänmalliin poliittisin keinoin