Analyysi: Hyvesignalointi kirkon viestinnässä

Hyvesignalointi ei ole ainoastaan poliitikkojen tai yritysten viestinnän keino, vaan se on yleistynyt myös julkisoikeudellisissa instituutioissa, kuten kirkossa. Kirkon tiedotteissa, kannanotoissa ja sosiaalisen median julkaisuissa esiintyy yhä enemmän moraalista signalointia, jossa korostetaan arvoja, mutta vältetään konkreettisia, ristiriitoja herättäviä linjanvetoja tai teologisesti johdonmukaisia perusteluja. Tällainen viestintä voi luoda ulkoisesti myönteisen mielikuvan, mutta samalla se herättää oikeudellisen ja julkistaloudellisen kysymyksen siitä, missä määrin kirkko voi verovaroin toimivana toimijana edistää tietyn poliittisen arvopohjan mukaista viestintää rikkomatta julkisen talouden neutraaliuden periaatetta, sekä puolueettomuuden ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vaatimuksia.

Yleisarvojen toistaminen ilman konkreettista sisältöä

Kirkko käyttää viestinnässään toistuvasti arvoja kuten "rakkaus", "toivo", "ihmisarvo", "armollisuus" ja "yhteisvastuu". Nämä käsitteet kuuluvat toki kristilliseen sanastoon, mutta niiden käyttö jää usein abstraktille tasolle. Ilmaus kuten "Kirkko haluaa olla turvapaikka kaikille" on moraalisesti vetoava, mutta ei vastaa kysymyksiin toiminnan käytännön toteutuksesta: millä resursseilla, millä ehdoilla ja mitä se edellyttää seurakunnilta? Kun arvoista tulee mantranomaisia hokemia, ne menettävät yhteyden kirkon oppisisältöihin ja muuttuvat puhtaaksi imagonrakennukseksi.

Ajankohtaisten teemojen peilaaminen tunnepitoisella moraalikielellä

Kirkon viestintä reagoi herkästi ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten ilmastonmuutokseen, pakolaisuuteen, sukupuoli- ja identiteettikysymyksiin sekä sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Vaikka näillä teemoilla on kiistatta yhteiskunnallinen merkitys, kirkon osallistuminen keskusteluun tapahtuu usein tunnepainotteisesti ja arvolähtöisesti, ei teologisesti tai opillisesti perustellen. Näin kirkko pyrkii rakentamaan kuvaa moraalisesti edistyksellisenä instituutiona, joka seisoo "oikean puolella", mutta samalla se välttelee analysoimasta, miten nämä kannanotot liittyvät kristilliseen uskoon, Raamatun opetukseen tai kirkolliseen traditioon.

Ulkoinen hyväksyntä sisäisen johdonmukaisuuden kustannuksella

Hyvesignalointi on erityisen näkyvää silloin, kun kirkon viestintä näyttää tähtäävän median hyväksyntään tai yleiseen arvostukseen pikemminkin kuin kirkon sisäiseen johdonmukaisuuteen. Esimerkiksi osallistuminen Pride-kulkueisiin tai kannanotot sukupuolineutraalin avioliiton puolesta voidaan nähdä solidaarisina eleinä, mutta ne voivat jakaa voimakkaasti mielipiteitä kirkon sisällä. Ilman selkeää teologista linjaa tai keskustelua kirkollisissa elimissä tällaiset ulostulot näyttäytyvät helposti imagopainotteisina signaaleina, eivät uskonnollisina tai yhteisöllisinä ratkaisuina. Viestintä, joka sivuuttaa opillisen ja seurakunnallisen todellisuuden, voi aiheuttaa vieraantumista niissä jäsenissä, jotka kokevat kirkon etääntyvän perustehtävästään.

Talousliberaali kritiikki: resurssien ja vaikutusten unohtaminen

Hyvesignaloinnin ongelma korostuu erityisesti silloin, kun kirkko ottaa kantaa aiheisiin, joiden toteuttaminen vaatisi merkittäviä taloudellisia tai organisatorisia resursseja. Esimerkiksi vaatimus avoimemmasta turvapaikkapolitiikasta tai laajemmasta sosiaalisesta tuesta on helppo esittää moraalisesti oikeana, mutta ilman vaikutusarvioita tai kustannuslaskelmia se jää vastuuttomaksi. Talousliberaalista näkökulmasta tällainen viestintä siirtää huomion pois kirkon ydintoiminnasta – uskosta, sakramenteista ja sielunhoidosta – ja ohjaa sen kohti vasemmistolaista lobbausta, joka perustuu poliittiseen mielikuvatyöhön, ei yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen.

Johtopäätös: kohti uskottavampaa ja johdonmukaisempaa viestintää

Monelle kirkon jäsenelle tärkein arvo ei ole opillinen oikeaoppisuus, vaan yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuuden tunne, jota kirkko parhaimmillaan tarjoaa. Teologiset opetukset ovat osa tätä sosiaalista kudosta – ne eivät ole välttämättä totuusväittämiä, vaan toimivat yhteisöllisen koheesion rakentajina. Näin niiden painoarvo kirkon viestinnässä ei ole vain teologinen, vaan myös sosiaalipsykologinen.

Vaikka ei olisikaan olennaista, mistä arvopohjasta kirkko näkemyksensä ammentaa, ongelmaksi muodostuu, jos se käytännössä toimii vasemmiston arvolinjauksia ajavana lobbausorganisaationa. Tällöin vaarannetaan julkisen talouden neutraaliuden periaate, mikäli kirkko käyttää verovaroja poliittiseen vaikuttamiseen.

Kristillinen etiikka ei ole keskeinen siksi, että se toisi erityistä substanssia yhteiskunnalliseen keskusteluun, vaan siksi, että se tarjoaa kognitiivisesti jäykän kehyksen, jonka kautta yhteisö voi kokea jatkuvuutta, moraalista järjestystä ja yhteenkuuluvuutta. Sen arvo on pikemminkin sosiaalinen kuin sisällöllinen, mutta sen tulee silti nivoutua johdonmukaisesti kirkon oppiin, traditioon ja käytännön toimintaan, jotta se säilyttää institutionaalisen yhtenäisyytensä ja kykenee erottautumaan arvojärjestelmiin perustuvista poliittisista toimijoista. Ilman tätä sidosta kirkko menettää asemansa erityislaatuisena toimijana ja altistuu kritiikille verovaroin rahoitetusta poliittisesta vaikuttamisesta.

Jos kirkon viestintä typistyy hyvesignalointiin, se voi menettää uskottavuutensa, jäsenistönsä luottamuksen ja yhteiskunnallisen vaikutusvaltansa. Tämä ei kuitenkaan ole sinällään ongelma, ellei tuo vaikuttavuus tuota jotakin todellista arvoa – sellaista, joka perustuu muuhun kuin moraalisesti oikealta kuulostavien arvolauseiden toistamiseen. Tällaisella linjalla kirkko voi saavuttaa vasemmiston suosion, mutta samalla se etäännyttää rationaalisesti ajattelevia ihmisiä ja konservatiivikristittyjä.

Kirkolla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa: se voi jatkaa yhteisöllistä ja teologisesti perusteltua rooliaan, jossa arvot liittyvät johdonmukaisesti opetukseen, traditioon ja toimintaan. Tai se voi omaksua arvoliberaalin viestintäroolin, jossa tavoitteena on median ja tiettyjen äänestäjäryhmien miellyttäminen, mutta jossa teologinen johdonmukaisuus ja opillinen identiteetti jäävät toissijaisiksi.

Kognitiivisesti jäykkä kehys, joka sitoo kirkkoa tradition ja moraalisen jatkuvuuden logiikkaan, estää sen kyvyn tehdä tätä valintaa aidosti ja tietoisesti. Tästä syystä kirkon erityisasema julkisoikeudellisena instituutiona tulisi purkaa tai muuttaa, jotta turvataan julkisen talouden poliittisen neutraaliuden periaate kirkon kaksoisroolin aiheuttaman rakenteellisen ristiriidan sijaan.