Analyysi: Valtionkirkkojen klubihyödyke-julkishyödyke -ristiriita julkisen valinnan teorian näkökulmasta

Suomen valtionkirkot, evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko, muodostavat poikkeuksellisen taloudellisen, oikeudellisen ja yhteiskunnallisen ilmiön. Ne operoivat samanaikaisesti sekä klubihyödykkeinä että osittain julkishyödykkeiden kaltaisina toimijoina. Tämä kaksoisrooli synnyttää jännitteitä, jotka voidaan parhaiten ymmärtää julkisen valinnan teorian kautta. Teoria tarkastelee poliittisia ja institutionaalisia prosesseja samalla rationaalisuuden oletuksella kuin markkinatalous: toimijat ajavat omaa etuaan, ja lopputulokset muodostuvat näiden preferenssien yhteistuloksena. Valtionkirkkojen aseman tarkastelu tässä viitekehyksessä tuo esiin sekä tehottomuutta ylläpitäviä rakenteita että kannustevinoumia, jotka heikentävät sekä uskonnonvapautta että resurssien tehokasta kohdentamista.

Klubihyödykkeen piirteet Valtionkirkkojen tarjoamat palvelut, kuten kasteet, vihkimiset, hautajaiset, konfirmaatiot, sielunhoito ja seurakunnallinen yhteisötoiminta, ovat tyypillisiä klubihyödykkeitä. Niitä tuotetaan vain rajatulle joukolla - eli niille, jotka kuuluvat kirkon jäseniksi. Pääsy palveluihin voidaan rajoittaa jäsenyysehdon kautta, ja kirkollisvero toimii de facto klubin jäsenmaksuna. Vaikka joissain tilanteissa palveluja voidaan tarjota ei-jäsenillekin, esimerkiksi hautaustoimen yhteydessä, perusrakenne on selkeästi klubimainen. Tämä mahdollistaa valikoivan hyödyntämisen ja erottelun jäsenyyden perusteella, mikä on klubihyödykkeen ydinpiirre.

Julkishyödykkeen piirteet Samalla kirkko toimii valtiollisessa asemassa tavalla, joka muistuttaa julkishyödykettä. Se nauttii verotusoikeudesta, jota valtio toteuttaa verohallinnon kautta. Kirkon toiminnan rahoitus ei ole puhtaasti yksityinen vaan kytkeytyy laajempaan hallinnolliseen ja lainsäädännölliseen kehykseen. Valtion varoin tuetaan teologista koulutusta, ja kirkolla on oikeudellinen erityisasema muun muassa avioliittojen vihkimisoikeuden, koulun uskonnonopetuksen sisällön ja hautaustoimen hoitovelvoitteen kautta. Nämä elementit tuovat kirkolle yhteiskunnallisen roolin, joka ylittää sen jäsenkunnan rajat ja tuo sen osaksi julkisen hallinnon infrastruktuuria.

Esimerkiksi hautausmaiden ylläpito on velvoite, joka on delegoitu evankelis-luterilaiselle kirkolle, vaikka hautapaikkoja käyttävät myös kirkkoon kuulumattomat. Tämä luo tilanteen, jossa kirkko toimii julkispalvelun tuottajana, mutta ilman siihen normaalisti liittyvää julkista tilivelvollisuutta ja kilpailua.

Ristiriidan seuraukset Tämä hybridirakenne - jossa yhdistyvät klubihyödykkeen ja julkishyödykkeen piirteet - synnyttää useita järjestelmätason ongelmia. Kirkko voi periä maksun (kirkollisvero) rajatulta joukolta, mutta se saa erityisoikeuksia ja epäsuoraa tukea yhteiskunnalta, jonka koko väestöä se ei palvele tasapuolisesti. Julkisen valinnan teorian mukaan tämä johtaa useisiin vinoumiin:

• Tehottomuuteen: Kilpailun puute ja suojattu asema heikentävät kannustimia kehittää palveluita tai karsia hallinnollista tehottomuutta. Kun asiakkaiden ei tarvitse valita palveluntarjoajaa vapaasti, myöskään palvelun laatu ei ole ratkaiseva tekijä.

• Vinoutuneeseen kustannusten jakautumiseen: Vaikka kirkon jäsenet maksavat kirkollisveroa, monet hallinnolliset ja operatiiviset kustannukset, kuten verotuksen järjestelmä tai koulutusinfrastruktuuri, kanavoituvat yhteiskunnallisina menoina kirkon hyödyksi.

• Institutionaaliseen inertiaan: Kirkon erityisasema säilyy poliittisten kompromissien ja intressiryhmien paineen seurauksena, vaikka yhteiskunnallinen kehitys (esim. sekularisaatio) heikentää sen perusteluja. Näin ollen rakenteelliset uudistukset lykkäytyvät tai jäävät toteutumatta.

• Hämäävään julkikuvapolitiikkaan: Kirkkoa esitetään yleistä moraalista arvojärjestystä ja kulttuuriperinnettä kantavana tahona, vaikka jäsenkehitys osoittaa selkeää irtaantumista. Tällainen viestintä voi sumentaa keskustelua todellisesta yhteiskunnallisesta merkityksestä ja aiheuttaa ristiriitoja kansalaisten keskuudessa.

Johtopäätös Valtionkirkon asema klubihyödykkeen ja julkishyödykkeen välillä on taloudellisesti ja poliittisesti epäneutraali. Se synnyttää epäsymmetrisen kilpailuasetelman suhteessa muihin katsomuksellisiin yhteisöihin, joita kohdellaan puhtaasti yksityisoikeudellisina toimijoina. Samalla se hämää kansalaiskeskustelua kirkon yhteiskunnallisesta roolista ja tehokkuudesta. Julkisen valinnan teorian valossa tällaiset hybridijärjestelmät ovat alttiita eturyhmien suojelulle, poliittiselle signaloinnille ja uudistusten jarruttamiselle.

Pitkällä aikavälillä olisi perusteltua toteuttaa rakenteellinen siirtymä, jossa kirkon julkisoikeudellinen erityisasema puretaan ja sen toiminta järjestetään yhdenvertaisesti muiden kansalaisyhteiskunnan toimijoiden rinnalla. Tämä ei estä uskonnollista toimintaa tai sen merkitystä yksilöille, mutta luo selkeämmät, oikeudenmukaisemmat ja markkinaneutraalit pelisäännöt. Vain siten voidaan edistää todellista uskonnonvapautta, tehokasta resurssien käyttöä ja julkisen vallan neutraaliutta muuttuvassa yhteiskunnassa.