Jäykät heuristiikat Suomen Akatemian rahoituspäätöksissä

On olemassa sekä julkilausuttuja että epävirallisia “sääntöjä” ja tottumuksia, joiden on sanottu vaikuttavan Suomen Akatemian rahoituspäätöksiin joskus varsin mekaanisiltakin tuntuvina “jäykkinä heuristiikkoina”. Nämä eivät ole muodollisesti akatemian virallisia sääntöjä, vaan pikemminkin käytäntöjä, jotka toistuvat päätöksentekoprosessissa melko säännönmukaisesti ja joita hakijat usein pitävät “kovina reunaehtoina”. Alla on joitakin tyypillisesti mainittuja esimerkkejä:

1. Hakemusten pisteytyksen kynnysarvot

   • Suomen Akatemia käyttää kansainvälisiä vertaisarviointipaneeleja tai -lausuntoja, joiden perusteella hakemuksille annetaan numeerinen arvio (esim. asteikolla 1–6). Käytännössä rahoitusta on lähes mahdotonta saada, jos hakemus ei yllä tietylle tasolle (esim. vähintään 5/6). Tämä johtaa siihen, että hiukan “keskitasoa” heikommatkin ehdotukset karsiutuvat automaattisesti pois – vaikka niillä saattaisi olla muuta potentiaalia.

2. Vahva painotus hakijan julkaisuluetteloon ja “track recordiin”

   • Vaikka virallisissa kriteereissä korostetaan tutkimussuunnitelman tieteellistä laatua, hakijan aikaisempi menestys (mm. vertaisarvioiduissa julkaisuissa, rahoitushistorian laajuudessa tai kansainvälisessä näkyvyydessä) vaikuttaa paljon päätökseen. Käytännössä hakijoilla, joilla on jo valmiiksi merkittävä julkaisuprofiili tai aiempia Akatemian hankkeita, on usein etulyöntiasema.
   • Tätä on kritisoitu “konservatiivisena” heuristiikkana, koska se voi vaikeuttaa uusien, vähemmän tunnettujen lupaavien tutkijoiden tai riskialttiiden tutkimusaiheiden läpimenoa.

3. Alakohtaiset jaottelut ja paneelien sisäinen vertailu

   • Hakemukset jaetaan temaattisesti tai alakohtaisesti arviointipaneeleihin, joiden kokoonpanot vaihtelevat. Eri paneeleissa kilpailun kovuus ja rahoitusmahdollisuudet voivat vaihdella suuresti, ja arviointiin voi vaikuttaa paneelin sisäinen dynamiikka.
   • Rahoituspäätökset tehdään usein vertailussa muiden saman paneelin hakemusten kesken; joskus jokin tieteenala (tai sen arviointipaneeli) voi saada rahoitusta vain muutamalle huippuarvioita keränneelle hankkeelle, mikä käytännössä rajaa joukon nopeasti.

4. Painotus viime vuosien näyttöihin

   • Useissa hauissa (esim. tutkijatohtori, akatemiatutkija) arvioinnissa painotetaan hakijan viime vuosien (usein 3–5 vuoden) tieteellisiä ansioita. Tämä voi heikentää sellaisten hakijoiden asemaa, joilla on ollut esimerkiksi tutkimusuraa katkaisseita jaksoja (vanhempainvapaita tai alanvaihtoja) tai jotka ovat vasta siirtymässä uuteen alueeseen, eikä heillä ole vielä näyttöjä siltä ajanjaksolta.

5. Rahoituksen “allokointiportit” ja strategiset painotukset

   • Akatemialla voi olla omia strategisia painoalueita (esim. tietyt “profiloitumisen” tai teemahaun alueet), joihin ohjataan rahoitusta. Vaikka tämä ei ole varsinainen “jäykkä” heuristiikka, käytännössä hakemuksilla, jotka eivät istu kulloisiinkin strategisiin painotuksiin tai painoalueisiin, on usein vaikeampi tie rahoitukseen.
   • Myös yliopistojen omat strategiset valinnat sekä “profilointiraha” (jonka OKM jakaa erikseen, mutta joka kytkeytyy yliopiston vahvuusalueisiin) voivat heijastua epäsuorasti Akatemian myöntölinjauksiin.

6. Uraportaiden ja rahoitusmuotojen “kellokorttiajattelu”

   • Tutkijatohtorin ja akatemiatutkijan paikkoihin liittyy usein jäykkä vaatimuspohja siitä, kuinka kauan väitöksestä on aikaa tai millaisessa uratilanteessa hakija on. Jos ehdot eivät täyty (esim. hakeminen liian aikaisin tai liian myöhään väitöksen jälkeen), hakemus ei etene.
   • Vastaavasti “kellokorttimaisen” tarkat rajoitukset voivat johtaa siihen, että hyviä tutkijoita putoaa hausta, jos he eivät sovi täsmälleen uravaiheeseen, jonka rahoitusinstrumentti on suunnitellut tukevan.

7. Korkea kilpailu ja varovaisuusriskit

   • Rahoitusosuuden ollessa pieni suhteessa hakijoiden määrään, paneelit usein valitsevat “turvallisiksi” koettuja hankkeita, joissa on vahvoja aikaisempia näyttöjä ja “varma” toteutustapa. Tällainen varovaisuus suosii usein perinteisiä ja jo tunnustetuissa tutkimussuuntauksissa toimivia tutkijoita, mikä nähdään jäykkänä rajoitteena uusien ideoiden läpimenolle.
   • Tällä tarkoitetaan, että arviointiraadit saattavat pelata varman päälle valitsemalla huippupisteitä keränneen tai hyvin CV-perusteisen hakijan mieluummin kuin lupaavan, mutta riskialttiin tai tavanomaisesta poikkeavan ehdotuksen.

Yhteenveto
Vaikka Suomen Akatemian viralliset kriteerit painottavat tutkimussuunnitelman tieteellistä laatua, hakijan pätevyyttä, toteutettavuuden uskottavuutta ja merkittävyyttä, käytännön rahoitusprosessissa korostuvat usein vertaisarvioinnin kynnysarvot, viimeaikainen menestys sekä varsin kapea-alainen kilpailu omissa paneeleissaan. Hakuprosessin korkea kilpailullisuus johtaa siihen, että arviointipaneelit hyödyntävät “helppoja” tai “turvallisia” tapoja karsia hakemuksia (esim. pisteytyskynnysten kautta). Nämä käytännöt näyttäytyvät ulospäin jäykkinä heuristiikkoina, jotka voivat toisinaan estää lupaavia, mutta vähemmän “perinteisesti” profiloituneita hankkeita nousemasta rahoitettavien joukkoon.