Valtiokeskeisyys on oopiumia kansalle

Oli aika, jolloin valtio nähtiin turvaverkkona – eräänlaisena isällisenä hahmona, joka ohjasi, suojeli ja tarvittaessa myös päätti puolestasi. Monelle tämä oli lohdullinen ajatus: että joku tietää paremmin. Että ei tarvitse itse hahmottaa talouden, turvallisuuden tai terveydenhuollon monimutkaisia järjestelmiä, vaan "valtio hoitaa". Mutta tämä ajatus, vaikka se saattaa tuntua lämminhenkiseltä, voi olla myös huumaava. Se voi olla kansan oopiumia – ei siinä mielessä, että se olisi vain pakoa todellisuudesta, vaan siinä, että se turruttaa ajattelun, heikentää oma-aloitteisuutta ja normalisoi passiivisuuden.

Valtiokeskeisyys elää mielikuvissa, joissa vaihtoehdot ovat kaventuneet: joko meillä on vahva julkinen sektori, tai sitten olemme kylmän markkinatalouden armoilla. Näissä tarinoissa julkinen sektori on aina hyväntahtoinen, reilu ja tasa-arvoa rakentava – ja toisaalta kaikki yksityinen tai kilpailtu nähdään ahneutena ja eriarvoistavana voimavarana. Mustavalkoisuus on ilmeistä: jos haluat tehokkuutta, olet sydämetön. Jos haluat sääntelyn purkua, olet kapitalismin palveluksessa. Näin yksinkertaistetaan maailma kahden leirin taisteluksi, jossa neutraaleille sävyille ei jää tilaa.

Tämä mustavalkoinen kehystys palvelee erityisesti niitä, jotka saavat valtaa valtiokeskeisyyden kautta. Kun valtio esitetään pelastajana, sen valta laajenee helposti ilman että kansalaiset huomaavat luopuvansa jostain vastineeksi – kuten valinnanvapaudesta, kilpailusta tai yksilöllisestä vastuusta. Oopiumi ei tunnu myrkyltä: se tuntuu lempeältä, siltä että joku kantaa puolestasi huolen. Mutta hiljalleen se heikentää kansalaiskuntoa. Se synnyttää sukupolvia, jotka odottavat, että ratkaisut tulevat ylhäältä, eivätkä rakennu alhaalta, ihmisistä ja yhteisöistä käsin.

Valtiokeskeinen oopiumi ei aina ilmene poliittisina ohjelmina, vaan usein arjen oletuksina: että neuvolat, koulut, sairaalat ja sosiaaliturva ovat sellaisina itsestäänselvyyksiä – eikä niiden tehokkuutta, vaikuttavuutta tai vaihtoehtoja saa kyseenalaistaa. Tätä sävyttää sentimentaalinen suhtautuminen julkiseen palveluun, ikään kuin kaikki julkinen olisi automaattisesti jaloa. Mutta todellisuudessa myös julkisessa voi olla byrokratiaa, tehottomuutta, valuvikoja – ja ennen kaikkea: vaihtoehtoja.

Vapauden näkökulmasta todellinen kysymys ei ole, onko valtio tarpeellinen, vaan missä määrin sen pitäisi olla ensisijainen ratkaisija. Oopiumi on siinä, että kansalainen ei enää kysy tätä – koska hänet on totutettu siihen, että valtio kyllä järjestää. Se on hiljainen loitsu, joka pitää yhteiskunnan paikoillaan. Eikä mikään muuta maailmaa hitaammin kuin se kansa, joka on opetettu odottamaan.

Siksi on vaarallista, jos yhteiskunta lakkaa vaatimasta vaihtoehtoja. Vaarallista, jos valtion kasvavaa roolia ei nähdä valintana vaan kohtalona. Sillä juuri silloin valtiosta tulee enemmän kuin väline – siitä tulee uskomus. Ja silloin se ei enää ole vain instituutio. Se on oopiumi.