Episteeminen syrjintä kirkossa – Miksi eksegeettejä ei kuunnella?

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa vaikuttaa huomaamaton mutta merkittävä ongelma: eksegeettien episteeminen syrjintä. Kyse ei ole kirkon sisäisestä selkkauksesta akateemisen maailman kanssa, vaan järjestelmällisestä sivuuttamisesta, jossa raamatuntutkijoiden tarjoamaa asiantuntemusta ei hyödynnetä kirkon opetuksen ja päätöksenteon tukena. Vaikka eksegeetit ovat erikoistuneet Raamatun tutkimukseen – juuri siihen kirjaan, johon kirkko perustaa opetuksensa – heidän asiantuntemuksensa jätetään usein taka-alalle. Miksi?

Tietoa ilman vaikutusvaltaa

Eksegeetti ei tuo mukanaan pelkkää mielipidettä tai ”toista näkökulmaa”, vaan tutkittua tietoa Raamatun synnystä, tekstien kerrostumista, historiallisesta taustasta ja kirjoittajien motiiveista. Hän tietää, että monet raamatunkohdat ovat syntyneet vuosisatojen aikana erilaisissa tilanteissa, joskus ristiriidassa toistensa kanssa. Silti tämä asiantuntemus jää usein kirkollisessa keskustelussa kuulematta – etenkin kun puhutaan opista, kuten avioliitosta, pelastuksesta tai sukupuolirooleista.

Kyseessä on klassinen esimerkki episteemisestä epäoikeudenmukaisuudesta: ihmisiltä evätään oikeus tulla kuulluiksi asiantuntijoina, koska heidän tietonsa koetaan uhkaavaksi. Eksegeetin kriittinen näkökulma ei sovi yhteen sen hengellisen kokemuksen kanssa, johon monet uskovat ovat kiinnittyneet. Näin hänen sanansa menettää painoarvonsa ennen kuin se on edes kuultu.

Jännite akateemisen tiedon ja hengellisen tarpeen välillä

Kirkko toimii käytännön kentällä, jossa ihmiset kaipaavat lohtua, suuntaa ja yhteisöllisyyttä. Historiallis-kriittinen raamatuntutkimus ei aina tunnu palvelevan tätä tarvetta. Mutta kun tutkittua tietoa aletaan varoa tai väistää, joudutaan helposti tilanteeseen, jossa vain tietyntyyppinen – usein traditionaalinen – raamatuntulkinta sallitaan julkisesti. Tällöin koko teologinen monimuotoisuus kaventuu.

Papiksi opiskeleva kyllä kohtaa eksegetiikan yliopistolla, mutta seurakuntatyössä hän oppii, että turvallisinta on käyttää Raamattua tavalla, joka ei herätä kysymyksiä vaan vahvistaa ennestään tuttuja näkemyksiä. Tämä johtaa hiljaiseen mukautumiseen, jossa eksegeettinen tieto jää pöytälaatikkoon.

Mitä kirkko menettää, kun se ei kuuntele?

Kun eksegeetit jätetään sivuun, kirkko menettää tilaisuuden olla älyllisesti rehellinen ja tiedollisesti vahva yhteisö. Se saattaa jäädä kiinni opillisiin tulkintoihin, joita ei enää voida puolustaa tutkittuun tietoon vedoten. Samalla se menettää yhteyden niihin, jotka etsivät rehellisiä ja kriittisiä näkemyksiä uskon kysymyksiin – erityisesti nuoriin ja koulutettuihin seurakuntalaisiin.

Kirkko ei tarvitse vähemmän eksegeettejä – se tarvitsee heitä enemmän ja näkyvämmässä roolissa. Historiallis-kriittinen tutkimus ei vie uskoa, vaan voi syventää sitä ja tuoda siihen nöyryyttä: ymmärrystä siitä, miten keskeneräisten tekstien kautta ihmiset ovat yrittäneet ilmaista jumalakokemustaan tuhansien vuosien ajan.

Lopuksi: rohkeutta kuunnella vaikeitakin ääniä

Tiedollinen syrjintä ei näy ulospäin yhtä selvästi kuin fyysinen tai institutionaalinen syrjintä. Se näkyy hiljaisuutena, poisjättämisenä, keskustelun rajaamisena. Jos kirkko haluaa olla avoin ja älyllisesti uskottava yhteisö, sen on opittava kuuntelemaan myös niitä, jotka haastavat totuttuja tulkintoja – myös eksegeettejä.

He eivät ole kirkon vihollisia. He ovat sen mahdollisuus uudistua.