Vasemmiston kasvukritiikin heikkoudet

Vasemmiston piirissä esiintyvä kasvukritiikki, kuten kansanedustaja Anna Kontulan esittämänä, nostaa esiin sinänsä perustellun huolen ekologisesta kestävyydestä ja ilmastokriisin vakavuudesta. Ilmastotavoitteet ja luonnon kantokyvyn rajat ovat teemoja, jotka ansaitsevat huomiota. Kuitenkin vasemmiston esittämissä visioissa korostuu usein retorinen ja moraalinen ulottuvuus talouskasvun kyseenalaistamisessa, ilman että pureudutaan konkreettisesti siihen, miten kasvusta luopuminen toteutettaisiin käytännössä siten, että vältettäisiin taloudellinen epävakaus, yhteiskunnalliset häiriöt tai hyvinvointijärjestelmien rapautuminen.

Yksi keskeinen ja toistuva puute vasemmistolaisessa kasvukritiikissä on konkreettisen, yksityiskohtaisen ja taloustieteellisesti uskottavan suunnitelman puuttuminen talouden rakenteellisesta uudelleenjärjestelystä. Nykyisessä markkinatalousjärjestelmässä suurin osa työpaikoista, julkisista palveluista, verotuloista ja yksityisistä sekä julkisista investoinneista rakentuu kasvavan tuottavuuden ja laajenevan yritystoiminnan varaan. Jos kasvu hidastuu tai siitä luovutaan täysin ilman tarkoin suunniteltuja ja tehokkaita korvaavia mekanismeja, seurauksena on lähes väistämättä julkisen sektorin rahoitusongelmia, työmarkkinoiden epävakautta, työttömyyden kasvua ja kansalaisten ostovoiman laskua, mikä johtaa sosiaalisten jännitteiden kasvuun.

Vaikka vasemmisto viittaa usein vaihtoehtoisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin mittareihin, kuten hyvinvointiindikaattoreihin, degrowth-tutkimukseen tai ekologiseen jälleenrakennukseen, jää epäselväksi, millä mekanismeilla voitaisiin turvata nykyisen kaltaisen elintason säilyminen ja laajojen julkisten palveluiden rahoitus. Esimerkiksi ei ole esitetty selkeitä malleja siitä, miten riittävä veropohja säilytetään ilman taloudellista kasvua, tai miten estetään rakenteellisen työttömyyden kasvu tilanteessa, jossa tuottavuuskehitys ja investoinnit eivät enää ole talouspolitiikan keskeisiä tavoitteita.

Lisäksi vasemmisto ei juuri käsittele kasvusta luopumisen vaikutuksia kansainvälisessä kontekstissa. Kansantaloudet ovat globaalisti sidoksissa toisiinsa, ja yksipuoliset toimet kasvuideaalista luopumiseksi voivat aiheuttaa valuuttamarkkinoiden turbulenssia, pääomien pakoa, ulkomaankaupan vaikeuksia sekä sijoittajien luottamuksen heikkenemistä. Näin ollen ilman koordinoitua kansainvälistä talouspolitiikkaa kasvuideaalista luopuminen yhdessä maassa voi johtaa äkillisiin negatiivisiin reaktioihin maailmantaloudessa. Myös kehittyvien maiden kehityspolitiikka perustuu talouskasvuun. Mikäli vauraat länsimaat irtautuvat kasvutavoitteista ilman, että samanaikaisesti rakennetaan globaalit kompensaatiorakenteet tai uudistetaan maailmanlaajuisia rahoitusinstituutioita, kasvaa riski, että globaali eriarvoisuus syvenee entisestään.

Vasemmiston olisi syytä kyetä esittämään uskottava ja vaiheittainen tiekartta kasvusta luopumiselle, jossa kuvataan realistisesti ne toimenpiteet, joilla siirtymä toteutettaisiin ilman sosiaalista ja taloudellista turbulenssia. Tällainen tiekartta voisi sisältää muun muassa seuraavat elementit: tuotanto- ja kulutusmallien konkreettinen uudistaminen niin, että ne perustuvat resurssien kiertotalouteen ja alhaiseen energiankulutukseen; työllisyyden ylläpito palvelusektorin uudelleenpainottamisen ja työajan lyhentämisen keinoin; veropohjan laajentaminen ympäristöverotuksen ja uusien rahoitusinstrumenttien avulla; sekä julkisen talouden pitkäjänteinen sopeuttaminen vähäkasvuiseen ympäristöön esimerkiksi automaattisten stabilisaattorien ja säästöohjelmien keinoin.

Tässä yhteydessä on kuitenkin huomautettava, että edes ehdotettu tiekartta ei välttämättä ole poliittisesti realistinen nykyisessä globaalissa markkinatalousjärjestelmässä ja Euroopan unionin talouspoliittisessa kehyksessä. EU:n sääntökehikko, kuten vakaus- ja kasvusopimus, sekä jäsenvaltioiden erilaiset kansalliset intressit voivat estää tai hidastaa ehdotettujen toimenpiteiden käyttöönottoa. Talouspolitiikan koordinointi EU-tasolla vaatii yksimielisyyttä tai ainakin laajaa yhteisymmärrystä, jota ei ole helppo saavuttaa erityisesti tilanteissa, joissa talouskasvu ja kilpailukyky nähdään jäsenmaissa edelleen itseisarvoina.

Samoin oletus eurooppalaisesta tai pohjoismaisesta liittoumasta, joka jakaisi riskejä ja rahoittaisi siirtymän investointeja, on toistaiseksi enemmän normatiivinen toive kuin poliittisesti realistinen skenaario. EU:ssa ja Pohjoismaissa vallitsee suuria eroja niin talouspoliittisissa näkemyksissä kuin rakenteellisissa edellytyksissäkin, eikä nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa ole nähtävissä suurta halukkuutta lisätä tulonsiirtoja tai yhteisvastuullisuutta tavalla, joka olisi välttämätöntä tällaisen tällaisen talousjärjestelmän muutoksen toteuttamiseksi käytännössä ja poliittisesti uskottavalla tavalla.

Lisäksi esitetty ajatus työllisyyden ylläpitämisestä palvelusektorin laajentamisella ja työajan lyhentämisellä edellyttää perusteellista analyysiä niiden vaikutuksista tuottavuuteen, palkkatasoon ja julkisen sektorin rahoitukseen. Ilman talouskasvua nämä mallit voivat olla kestäviä vain, mikäli ne tuottavat merkittäviä hyötyjä esimerkiksi työhyvinvoinnin, sosiaalisen koheesion ja terveydenhuollon säästöjen muodossa. Tähän mennessä vasemmiston retoriikka ei ole kyennyt esittämään riittävää empiiristä näyttöä tai tarkasti mallinnettua vaikutusarviota siitä, että tällainen rakennemuutos olisi toteutettavissa ilman huomattavia taloudellisia riskejä.

Lisäksi tarvitaan selkeä visio siitä, miten uuteen taloudelliseen paradigmaan siirrytään yhteistyössä muiden maiden kanssa, esimerkiksi kehittämällä eurooppalaisia tai pohjoismaisia taloudellisia liittoumia, jotka mahdollistavat riskien jakamisen ja investointien yhteisrahoituksen. Ilman näitä konkreettisia askelmerkkejä kasvukritiikki jää lähinnä symboliseksi ja moraaliseksi puheenvuoroksi, jolla ei ole realistista toimeenpanopotentiaalia eikä kykyä vakuuttaa laajempaa poliittista ja taloudellista yleisöä.