Verotuet ja eturyhmäpolitiikan haasteet: Kohti tasapuolisempaa verojärjestelmää

Suomen julkinen veropolitiikka osoittaa toisinaan taipumusta suosia eturyhmäkohtaista tukea yleisten veronkevennysten sijaan. Tämä taipumus näkyy erityisen selvästi tilanteissa, joissa olemassa olevia verotukia ollaan poistamassa. Usein nämä toimenpiteet kohtaavat voimakasta vastustusta niiden saajatahoilta, sillä saavutettujen etujen menettäminen koetaan merkittävänä uhkana. Esimerkkejä tällaisista tapauksista ovat:

• Ay-liike vastustaa ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistamista, nähden sen hyödyllisenä jäsenhankinnalle ja jäsenistön säilymiselle.

• Polkupyöräalan toimijat kritisoivat polkupyöräedun verovähennysoikeuden poistamista, vedoten kestävän liikkumisen edistämiseen.

• Autoala vastustaa romutuspalkkioiden poistamista, koska se koettiin myönteisenä autokannan uudistamisen kannustimena.

• Makeisteollisuus suhtautuu kielteisesti makeisten verotuen lakkauttamiseen, perustellen sitä kilpailukyvyn ja kuluttajahintojen näkökulmasta.

Näissä julkisissa keskusteluissa keskitytään usein näkökulmaan, jossa saavutetut edut määritellään itsestään selväksi oikeudeksi, mutta jää usein vähemmälle tarkastelu, onko itse tukitoimenpide yhteiskunnan kokonaisedun kannalta perusteltu. On aiheellista kysyä, onko aikuisten järjestöharrastuksia tai tiettyjen kulutustuotteiden kulutusta mielekästä tukea verovaroin. Samoin voidaan pohtia, olisiko yhteiskunnallisesti tehokkaampaa kohdentaa tukiresurssit laajemmin, esimerkiksi yleisten veronalennusten muodossa.

Laajempi veronalennus, kuten ajoneuvoveron alentaminen, voisi tuottaa tasapuolisemman hyödyn koko väestölle, verrattuna yksittäisiin erityistukiin, jotka kohdistuvat vain rajattuihin ryhmiin. Tällainen yleinen kevennys voisi myös lisätä veropolitiikan läpinäkyvyyttä ja oikeudenmukaisuuden kokemusta kansalaisten keskuudessa.

Eturyhmäkohtaiset verotuet voivat toki tietyissä tapauksissa olla perusteltuja, erityisesti silloin, kun ne kompensoivat markkinahäiriöitä tai edistävät yhteiskunnallisesti toivottavia tavoitteita, kuten kansanterveyttä tai ympäristön suojelua. Esimerkiksi pyöräilyn edistäminen voi tuoda pitkän aikavälin säästöjä terveysmenoissa ja vähentää päästöjä. Tällaiset hyödyt tulee kuitenkin arvioida huolellisesti, vertaamalla saavutettuja tuloksia tukiin sijoitettuihin varoihin.

Verotukien poistamiseen liittyvä kritiikki on psykologisesti ymmärrettävää, sillä sekä ihmiset että organisaatiot rakentavat toimintaansa vallitsevien kannustimien varaan. Kun tuttu tukirakenne muuttuu, se koetaan menetetyksi oikeudeksi, vaikka taloudellisessa mielessä kyse olisi vain veropolitiikan painopisteen siirtymästä. Muutosten viestintä ja hallinta on siten olennainen osa onnistunutta verouudistusta.

Kokonaisuutena on kuitenkin tärkeää, että veropolitiikan suunta tukee tasapuolisesti koko yhteiskunnan etua, eikä johda siiloutuneisiin erikoisetuuksiin, jotka voivat rapauttaa verojärjestelmän legitimiteettiä ja tehokkuutta. Tasapuolinen verotus vahvistaa sekä kilpailua että kansalaisten luottamusta yhteiskunnallisiin instituutioihin.

Tämä tarkastelu osoittaa, miksi uusien verotukien säätämisessä tulisi olla pidättyväinen ja miksi vaihtoehtoisesti tulisi harkita yleisiä, läpinäkyviä veronalennuksia, jotka hyödyttävät laajemmin koko kansaa. Tukirakenteiden purkaminen saattaa aiheuttaa lyhytaikaista tyytymättömyyttä, mutta pidemmällä aikavälillä järjestelmän yksinkertaistuminen, oikeudenmukaisuus ja tehokkuus voivat parantaa sekä taloudellista toimivuutta että kansalaisten kokemaa oikeudenmukaisuutta. Pidemmällä jänteellä veropolitiikan ennustettavuus ja neutraalisuus ovat avainasemassa kestävän talouskasvun ja sosiaalisen koheesion tukemisessa.