Symboliset eleet vai vastuullinen ulkopolitiikka?

Keskustelu Palestiinan valtion tunnustamisesta ja Israelin toimien arvostelusta herättää perusteltua huolta, mutta samalla se vaatii vakavaa kriittistä tarkastelua. Ulkopolitiikassa yksittäisten tekojen symboliarvo ei yksin riitä – erityisesti konfliktialueilla, joissa pienilläkin lausunnoilla ja päätöksillä voi olla huomattavia seurauksia. Symboliset ulkopoliittiset eleet, kuten yksipuolinen valtion tunnustus, voivat kaventaa Suomen vaikutusvaltaa tilanteessa, jossa juuri pragmaattinen diplomatia, monenkeskinen yhteistyö ja tasapainoinen viestintä ovat elintärkeitä.

Tunnustaminen ei ole pelkkä solidaarisuuteen tai oikeudenmukaisuuteen vetoava ele, vaan juridisesti merkittävä ja sitova toimi. Kansainvälisen oikeuden valossa valtiollisen tunnustamisen edellytyksiä ovat muun muassa pysyvät ja tunnustetut rajat, keskitetty ja vakaa hallinto sekä kyky toimia valtiona, joka kantaa vastuuta kansainvälisistä velvoitteistaan. Nykyisellään palestiinalaisalueet eivät muodosta tällaista toimijaa. Alueita hallitsevat jakautuneet poliittiset tahot, joista osa – kuten Hamas – ei tunnusta toisen osapuolen, Israelin, olemassaolon oikeutta ja toimii aktiivisesti aseellisen vastarinnan kautta. Tämä heikentää edellytyksiä kestävälle valtiolliselle rakenteelle ja pysyvälle rauhalle.

Toinen ongelmakohta liittyy kansainvälisen oikeuden ja moraaliperiaatteiden valikoivaan soveltamiseen. Israelin toimien arvostelu ja mahdolliset pakotteet tai yhteistyön katkaiseminen ovat perusteltavissa vain, jos niihin liittyvä mittapuu sovelletaan johdonmukaisesti myös muihin valtioihin. Suomen ei tulisi ajaa ulkopolitiikkaa, joka perustuu moraalivalikointiin. Esimerkiksi Kiinan uiguuripolitiikka, Iranin sortotoimet tai Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa eivät ole johtaneet vastaavanlaisiin täysmittaisiin toimenpiteisiin Suomen taholta. Tämä epäsymmetrinen suhtautuminen asettaa kyseenalaiseksi väitetyn universaalin oikeudenmukaisuuden näkökulman ja voi johtaa uskottavuusongelmiin kansainvälisissä yhteyksissä.

Taloudellisesti katsottuna yksipuoliset katkaisut asekaupassa tai sopimuksissa, kuten EU:n ja Israelin assosiaatiosopimuksen jäädyttäminen, kaventaisivat Suomen vaikutusmahdollisuuksia entisestään. Talousliberaali politiikka nojaa vuorovaikutukseen ja keskinäisriippuvuuden hyödyntämiseen, ei eristäytymiseen. Historiallisesti juuri taloudelliset suhteet ovat luoneet edellytyksiä poliittiselle keskustelulle ja kehitykselle, eivät niiden katkaiseminen. Kun Suomi toimii EU:n sisällä rakentavasti, johdonmukaisesti ja maltillisesti, se säilyttää uskottavuutensa ja vaikutusvaltansa – ja voi samalla ajaa myös palestiinalaisten ihmisarvoa ja oikeuksia tehokkaammin kuin yksipuolisilla ulostuloilla.

On myös huomattava, että kansainvälisten oikeusistuinten, kuten ICC:n ja ICJ:n, toimet ovat kesken eikä niistä ole vielä annettu lopullisia tuomioita. Niihin vetoaminen poliittisen toiminnan perusteeksi ilman lopullista oikeudellista ratkaisua voi näyttäytyä ennakkojulkilausumana, joka vaarantaa oikeusprosessien puolueettomuuden ja Suomen maineen oikeusvaltiona.

Lopuksi: onko todella vastuullista lakkauttaa asekaupat, keskeyttää diplomatia ja jäädyttää kansainväliset sopimukset silloin, kun Lähi-idän tilanne on historiallisen herkkä ja epävakaa – ja kun juuri nyt tarvitaan kaikki mahdolliset vaikuttamiskeinot, jotta rauhan edellytykset voisivat edes syntyä?