Kun suvaitsevaisuudesta tuli keppihevonen – vasemmiston todelliset tavoitteet paljastuvat antisemitismissä

Vasemmiston retoriikka rakentuu arvojen varaan, mutta sen toiminta paljastaa vallanhalun. “Suvaitsevaisuus”, “solidaarisuus” ja “syrjinnän vastustaminen” ovat sanoja, joilla rakennetaan moraalista ylivoimaa – ei yhteistä hyvää. Kun tarkastelee vasemmiston suhtautumista antisemitismiin, käy ilmi, että suvaitsevaisuudesta on tullut pelkkä ideologinen keppihevonen, jonka varjossa ajetaan aivan muita päämääriä.

Vielä hetki sitten vasemmisto piti antisemitismiä äärioikeiston synonyymina. Nyt samat liikkeet sulkevat silmänsä siltä, kun Israelin vastainen liikehdintä muuttuu avoimen juutalaisvihamieliseksi. Se kertoo, ettei tavoitteena ole suvaitsevaisuus – vaan viholliskuvien hallinta. Vasemmiston moraalinen kartta ei määritä, mikä on oikein, vaan kuka on vihollinen.

Vasemmiston todellinen tavoite ei ole moniarvoinen yhteiskunta, vaan moraalisen auktoriteetin säilyttäminen. Kun se hallitsee moraalisen keskustelun kieltä, se hallitsee myös poliittisen pelin sääntöjä. Siksi antisemitismi on sille kiusallinen vain silloin, kun se paljastetaan. Muulloin se voidaan sivuuttaa, jos se tukee “oikeaa” asiaa – esimerkiksi Palestiinan puolustamista tai länsivallan vastustamista.

Suvaitsevaisuudesta on tullut symboli vallasta, ei vapaudesta. Se toimii kuin lupakirja valikoivalle vihalle: tietyille ryhmille empatia on rajaton, toisille sitä ei ole lainkaan. Juutalaiset, jotka eivät sovi vasemmiston uhrikategoriaan, nähdään helposti sortajina – ja silloin heidän ihmisarvonsa on neuvoteltavissa. Tämä on moraalisen relativismin ydin, jossa arvot taipuvat poliittisen hyödyn mukaan.

Antisemitismi paljastaa vasemmiston sisäisen ristiriidan: se julistaa tasa-arvoa, mutta tarvitsee vihollisia oikeuttaakseen oman olemassaolonsa. Ilman vastakkainasettelua sen ideologinen energia kuihtuisi. “Suvaitsevaisuus” on näin retorinen työkalu, jolla pidetään yllä jakoa hyviin ja pahoihin – ja vasemmisto tietenkin sijoittaa itsensä hyvien puolelle.

Talousliberaalista näkökulmasta tämä on moraalisen vastuun ulkoistamista. Todellinen tasa-arvo ei synny poliittisesta paimenesta, vaan yksilöiden välisestä luottamuksesta ja vapaaehtoisesta yhteistyöstä. Vapaus ja markkinat eivät tarvitse vihollisia kukoistaakseen – ideologiat tarvitsevat.

Jos vasemmisto haluaa olla moraalisesti uskottava, sen täytyy ensin tunnustaa, ettei suvaitsevaisuus ole sen oma keksintö, vaan yhteiskunnallinen sopimus, joka menettää merkityksensä heti, kun sitä käytetään aseena. Nyt se on keppihevonen, jolla ratsastetaan kohti moraalista ylemmyyttä – ei kohti vapaampaa maailmaa.

Suvaitsevaisuus ei ole poliittinen projekti, vaan henkinen taito. Ja juuri sen vasemmisto on unohtanut: todellinen suvaitsevaisuus alkaa siitä, että tunnustaa toisen ihmisarvon myös silloin, kun tämä ei tue omaa ideologiaa.