Dialogin dyynit

Mikään ei ole nykyihmiselle niin tärkeää kuin hänen hyvyytensä. Ei raha, ei maine, ei edes totuus. Kun Constantine Sedikides kollegoineen kuvaa ilmiötä nimellä moral self-enhancement , hän ei kirjoita marginaalisesta piirteestä, vaan universaalista itsepetoksesta: jokainen meistä pitää itseään keskimääräistä moraalisempana – ja juuri siinä piilee aikamme kulttuurinen ansa. Tutkimus osoittaa, että ihmiset eivät vain pidä itseään muita parempina, vaan he ovat valmiita kärsimään fyysisesti välttääkseen moraalisen maineensa tahriintumisen. Moraalisuus on muuttunut valuutaksi, jota suojellaan kuumeisesti – jopa hinnalla, joka mitätöi sen alkuperäisen merkityksen. Tämä moraalinen kilpailu näkyy kaikkialla. Sosiaalisessa mediassa paheksunta on julkinen rituaali, joka palkitsee oikeamielisen esiintymisen. Tutkijoiden kuvaama ”righteous indignation” – hurskas raivo – toimii kuin doping: se antaa moraalisen ylemmyyden tunteen ja kohottaa oman kuvan hyvyydestä. Samalla se lamauttaa kyvyn nähdä...

  Eurooppalainen vasemmisto on rakentanut identiteettinsä sorrettujen puolustajaksi. Tämä tehtävä on moraalisesti kunniallinen ja historiallisesti perusteltu. Ongelma syntyy kuitenkin silloin, kun solidaarisuudesta tulee valikoivaa ja sokeaa. Nykyisessä poliittisessa keskustelussa vasemmiston suhde islamiin on tästä hyvä esimerkki – ja monin tavoin sen akilleenkantapää. Vasemmisto suhtautuu usein islamilaisiin yhteisöihin kuin haavoittuvaan vähemmistöön, jota on suojeltava kritiikiltä hinnalla millä hyvänsä. Kritiikkiä islamia kohtaan pidetään helposti islamofobisena, vaikka sen motiivina olisi puolustaa samoja arvoja, joihin vasemmisto itse nojaa: sukupuolten tasa-arvoa, seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja sananvapautta. Tästä syntyy ristiriita, joka tekee liikkeestä arvofilosofisesti epäjohdonmukaisen. Kun vasemmisto hyväksyy konservatiiviset tai patriarkaaliset käytännöt “kulttuurisen herkkyyden” nimissä, se tulee tahtomattaan puolustaneeksi juuri niitä rakenteita, joita se l...