Vasemmiston islamofilia on arvoristiriita, ei hyve

 

Eurooppalainen vasemmisto on rakentanut identiteettinsä sorrettujen puolustajaksi. Tämä tehtävä on moraalisesti kunniallinen ja historiallisesti perusteltu. Ongelma syntyy kuitenkin silloin, kun solidaarisuudesta tulee valikoivaa ja sokeaa. Nykyisessä poliittisessa keskustelussa vasemmiston suhde islamiin on tästä hyvä esimerkki – ja monin tavoin sen akilleenkantapää.

Vasemmisto suhtautuu usein islamilaisiin yhteisöihin kuin haavoittuvaan vähemmistöön, jota on suojeltava kritiikiltä hinnalla millä hyvänsä. Kritiikkiä islamia kohtaan pidetään helposti islamofobisena, vaikka sen motiivina olisi puolustaa samoja arvoja, joihin vasemmisto itse nojaa: sukupuolten tasa-arvoa, seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja sananvapautta. Tästä syntyy ristiriita, joka tekee liikkeestä arvofilosofisesti epäjohdonmukaisen.

Kun vasemmisto hyväksyy konservatiiviset tai patriarkaaliset käytännöt “kulttuurisen herkkyyden” nimissä, se tulee tahtomattaan puolustaneeksi juuri niitä rakenteita, joita se lännessä vastustaa. Eurooppalaisen feminismin saavutuksia ei synnyttäneet ne, jotka vaikenivat uskonnollisen vallan edessä, vaan ne, jotka uskalsivat arvostella sitä. Siksi on erikoista, että osa nykyvasemmistosta pitää islamilaista fundamentalismia kritiikin yläpuolella olevana kulttuurisena erityispiirteenä.

Tätä ilmiötä on nimitetty islamofiliaksi – haluksi nähdä islamilainen maailma aina moraalisesti puhtaampana tai viattomampana kuin länsi itse. Se juontaa juurensa osin kolonialismin syyllisyydestä, osin identiteettipolitiikan logiikasta. Kun poliittinen moraali rakentuu uhristatuksen ympärille, vähemmistöstä tulee koskematon. Tulos on kuitenkin vaarallinen: se tekee universaaleista arvoista suhteellisia.

Jos tasa-arvo ja yksilönvapaus todella ovat vasemmiston perusarvoja, niitä on puolustettava myös silloin, kun rikkomuksia esiintyy vähemmistöyhteisöissä. Tämä ei ole rasismia eikä islamofobiaa, vaan johdonmukaista humanismia.

Kulttuurinen itsekritiikki on merkki sivistyksestä, ei vihasta. Vasemmisto ei menetä moraalista uskottavuuttaan tunnustamalla, että osa islamilaisista yhteiskunnista ja yhteisöistä toimii arvojen varassa, jotka ovat yhteensopimattomia liberaalin demokratian kanssa. Päinvastoin – se palauttaisi sen uskottavuuden, jonka liiallinen ymmärtäväisyys on vienyt.

Tulevaisuuden monikulttuurinen Eurooppa ei tarvitse hyvesignaaleja, vaan periaatteellista johdonmukaisuutta. Vain arvot, joita uskalletaan puolustaa kaikkia kohtaan tasapuolisesti, voivat olla aidosti universaaleja.