Antikapitalismi on rationaalinen strategia – väärässä pelissä

 

Suomalainen antikapitalismi ei ole ensisijaisesti ideologia. Se on peliteoreettinen tasapaino.

Kun politiikkaa, työmarkkinoita ja mediaa tarkastellaan kannustinlähtöisesti, käy ilmeiseksi, ettei markkinoiden vastaisuus säily siksi, että se tuottaisi hyviä taloudellisia tuloksia, vaan siksi, että se on yksittäisille toimijoille rationaalinen valinta. Kollektiivisesti lopputulos on heikompi, mutta kukaan ei yksin kanna siitä vastuuta.

Poliitikolle moraalinen kapitalismikritiikki on halpa signaali: se on helppo viestiä, vaikea falsifioida ja sen kustannukset realisoituvat vasta myöhemmin. Äänestäjälle se tarjoaa selkeän syyllisen monimutkaisiin ongelmiin. Ammattiyhdistysliikkeelle nollasummakehys yksinkertaistaa neuvotteluasemaa. Julkiselle sektorille markkinoiden epäonnistumiseen vetoaminen oikeuttaa kasvun ilman residuaalivastuuta.

Tuloksena syntyy lukkiutunut tasapaino: jokainen toimii rationaalisesti omasta näkökulmastaan, mutta järjestelmä kokonaisuutena tuottaa vähemmän investointeja, hitaampaa tuottavuuskasvua ja enemmän sääntelyepävarmuutta. Tämä ei vaadi pahantahtoisuutta, vain puuttuvia sanktioita ja hajautettuja kustannuksia.

Ongelma ei ole se, että markkinoita kritisoidaan. Ongelma on se, että trade-offeista vaietaan. Kun voittoja käsitellään moraalisena epäonnistumisena eikä kannustimena riskinottoon, katoaa myös ymmärrys siitä, miksi investoinnit syntyvät – tai miksi ne jäävät syntymättä.

Antikapitalismi ei siis ole kapinaa järjestelmää vastaan. Se on järjestelmän sisäinen, itseään ylläpitävä peli. Ja kuten kaikissa huonoissa tasapainoissa, siitä ei päästä ulos vetoamalla hyviin aikomuksiin, vaan muuttamalla sääntöjä, jotka tekevät huonosta strategiasta kalliin ja hyvästä mahdollisen.

Taloustiede ei lupaa onnellisuutta. Se kertoo vain, milloin peliä pelataan väärin.