Epäideologinen ideologia – vaarallisin kaikista

 

Yksi politiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun petollisimmista ilmiöistä on ideologia, joka kieltää olevansa ideologiaa. Kun jokin ajattelutapa esitetään tieteenä, faktana tai välttämättömyytenä, se vapautetaan normaalista kriittisestä tarkastelusta. Samalla kaikki vaihtoehdot leimataan ideologisiksi, tunnepohjaisiksi tai moraalisesti epäilyttäviksi.

Tämä ilmiö näkyy erityisen selvästi nykyisessä vasemmistolaisessa puhetavassa. Kun esimerkiksi intersektionaalisia selitysmalleja tai identiteettipohjaisia yhteiskunta-analyysejä perustellaan, niihin viitataan usein “tieteenä” tai “tutkimustietona”. Käytännössä kyse on kuitenkin normatiivisista teorioista, joissa maailmaa tulkitaan ennalta valitun arvokehikon läpi. Se, mitä mitataan, miten ilmiöt rajataan ja millaisia johtopäätöksiä pidetään merkityksellisinä, ei ole arvovapaata.

Samaan aikaan talouden sopeuttamista, julkisten menojen leikkaamista tai rakenteellisia uudistuksia kutsutaan ideologisiksi. Ikään kuin velkakestävyys, kannustinrakenteet tai julkisen sektorin tehokkuus olisivat poliittisia mielipiteitä eikä empiirisesti tutkittavia kysymyksiä. Tämä on selvä kaksoisstandardi: kun oma arvopohja puetaan tieteen kaapuun, se on neutraalia; kun epämieluisat johtopäätökset nousevat taloudellisesta analyysistä, ne ovat “ideologiaa”.

Taloustieteen näkökulmasta tämä on ongelmallista kahdella tasolla. Ensinnäkin talouspolitiikkaa koskevat rajoitteet eivät katoa nimeämällä ne ideologisiksi. Julkisen talouden alijäämä ei muutu moraaliseksi konstruktioksi sillä perusteella, että sen korjaaminen on poliittisesti epämukavaa. Toiseksi, kun ideologisuus projisoidaan yksipuolisesti vain markkinaliberaaliin suuntaan, itse keskustelukehikko vääristyy. Tällöin ei enää väitellä eri tavoitteista tai painotuksista, vaan siitä, kuka saa määritellä, mikä on “tiedettä” ja mikä ei.

Petollisuus piilee juuri tässä. Epäideologiseksi julistettu ideologia ei ainoastaan peitä omia arvolähtökohtiaan, vaan myös delegitimoi vastapuolen argumentit jo ennen kuin niitä on käsitelty. Se on vallankäyttöä käsitteiden tasolla. Kun oma näkemys esitetään faktana ja toisen ideologiana, keskustelu ei ole enää rationaalista, vaan hierarkkista.

Avoin ja rehellinen yhteiskunnallinen keskustelu edellyttää symmetriaa. Jos talouspolitiikan ratkaisut tunnustetaan arvovalinnoiksi reunaehtojen puitteissa, myös identiteettipolitiikan teoriat on tunnustettava arvolähtöisiksi tulkintakehyksiksi, ei neutraaliksi tieteeksi. Ideologisuus ei katoa kieltämällä sitä – se vain muuttuu näkymättömäksi. Ja juuri siksi epäideologinen ideologia on vaarallisin kaikista.