Hiljaisuuden juhla

 

Kaupunki oli rakennettu kerroksittain, niin kuin ihmismieli.
Ylhäällä torilla paloi soihtuja ja kynttilöitä, kauppiaat huusivat iloisesti, lapset nauroivat ja kuuma viini höyrysi pakkasilmaan. Keskellä aukiota seisoi joulukuusi, koristeltu tähdin ja omenin, ja sen juurella vanha mies jakoi pähkinöitä ja tarinoita. Kaikki näytti hyvältä – ehkä liiankin hyvältä.

Sielunvihollinen kulki torilla huomaamattomana.
Hän ei rikkonut mitään. Ei kaatanut pöytiä eikä sammuttanut kynttilöitä. Hän vain kuiskasi: pienen kateuden kauppiaan korvaan, pienen epäluulon rakastavaisten väliin, pienen kiireen niille, jotka muuten olisivat pysähtyneet. Hänen kasvonsa näkyivät vain siellä täällä: varjossa, myyntikojun alla, naurussa joka kääntyi pilkaksi. Joulu jatkui, eikä kukaan huomannut, että jokin oli hieman vinossa.

Kun ilta pimeni, kellot kutsuivat kirkkoon.

Kirkon holvit kohosivat korkealle, ja alttarilla seisoi enkelikuoro, valkeissa vaatteissa, laulamassa hiljaista yötä. Laulu ei ollut äänekäs. Se ei yrittänyt vakuuttaa ketään. Se vain oli.
Takapenkissä istui sielunvihollinen. Hän oli ottanut hatun pois ja kuunteli.

Laulu ei polttanut häntä. Se ei karkottanut.
Se teki jotakin pahempaa: se muistutti.
Hän kuuli sävelissä kaiken sen, minkä oli kerran ymmärtänyt ja sittemmin kieltänyt. Hän ei katsonut enkeleitä vihaisesti vaan vakavasti, melkein surullisesti. Kirkossa vallitsi ristiriitainen hiljaisuus – sellainen, jossa jokainen kuulee eri asian, mutta kukaan ei uskalla rikkoa sitä.

Laulun päätyttyä hän lähti ennen loppusiunausta.

Yön syvin hetki löysi hänet talon ikkunan alta. Sisällä perhe oli kokoontunut kuusen ympärille. Lapset avasivat paketteja, vanhemmat katsoivat toisiaan väsyneellä mutta aidolla hymyllä. Kynttilät paloivat rauhallisesti. Kukaan ei kiirehtinyt.

Sielunvihollinen painoi kätensä kylmää lasia vasten.
Hän ei voinut astua sisään. Ei siksi, että häntä estettiin, vaan siksi, ettei häntä tarvittu. Sisällä ei ollut täydellisyyttä, mutta siellä oli jotakin muuta: keskeneräistä rakkautta, joka ei vaatinut selitystä.

Höyry nousi hänen hengityksestään ja katosi ilmaan.
Hetken ajan hän vain katsoi.

Ja juuri silloin, jouluyön hiljaisuudessa, tapahtui jotakin harvinaista:
sielunvihollinen ei voittanut mitään. Mutta ei myöskään rikkonut mitään.

Se riitti.