Iran ei ole vallankumouksessa – vaan kroonisen kriisin lukitsemassa tilassa

 

Iranista puhutaan jälleen vallankumouksen kynnyksenä. Rial romahtaa, inflaatio kiihtyy, kauppiaat sulkevat liikkeitään ja mielenosoitukset leviävät kaupungeista toiseen. Tulkinta on houkutteleva: talous on rikki, kansa kadulla – siis vallankumous. Taloustieteilijän näkökulmasta johtopäätös on kuitenkin hätäinen.

Vallankumous ei ole tunne, vaan prosessi. Se edellyttää samanaikaisesti kolmea asiaa: laajaa ja jatkuvaa mobilisaatiota, turvallisuuskoneiston murtumista sekä uskottavaa vaihtoehtoista valtakeskusta. Iranissa näistä ei toistaiseksi toteudu yksikään täysimääräisesti.

Ensinnäkin protestit ovat reaktiivisia ja talouslähtöisiä. Ne syttyvät valuuttakurssin, hintojen ja verojen ympärille – eivät vallansiirtoa koskevan ohjelman ympärille. Tämä ei tee niistä merkityksettömiä, mutta se rajaa niiden dynamiikkaa. Talouskriisit synnyttävät usein protesteja, harvemmin vallankumouksia. Kriittinen ero on koordinaatiossa: ilman pysyvää organisoitumista ja yleislakkojen kaltaista yhteiskunnan halvaantumista protestit jäävät episodisiksi.

Toiseksi turvallisuuskoneisto toimii edelleen. Iranin järjestelmä on rakennettu juuri tätä varten: vallan ydin ei ole hallituksessa vaan turvallisuudessa. Niin kauan kuin poliisi, vallankumouskaarti ja armeija noudattavat käskyjä, hallinto voi absorboida huomattavaa tyytymättömyyttä. Historiallisesti ratkaisevat murrokset tapahtuvat vasta, kun käskyt jäävät noudattamatta tai eliitti alkaa hajota näkyvästi. Tällä hetkellä näin ei tapahdu.

Kolmanneksi oppositio on hajallaan. Diasporan puhe vallankumouksesta on äänekästä, mutta maan sisällä ei ole yhteistä johtoa, ohjelmaa tai mekanismia vallan ottamiseksi. Retoriikka ei korvaa instituutioita. Ilman uskottavaa vaihtoehtoa moni rationaalinen toimija – kauppias, virkamies, sotilas – valitsee status quon, vaikka se olisi huono.

Iranin tilanne muistuttaa siksi enemmän lukkiutunutta kriisiä kuin murroskohtaa. Talous heikkenee, legitimiteetti rapautuu ja protestit toistuvat aaltoina. Hallinto vastaa vuorotellen myönnytyksillä ja repressiolla, mutta ei muuta järjestelmän ydintä. Tämä on epävakaa tasapaino, mutta silti tasapaino.

Suurin virhe on aliarvioida ajan merkitys. Pitkittynyt talouskriisi kuluttaa resursseja, lisää aivovuotoa ja syventää epäluottamusta. Se ei kuitenkaan automaattisesti kumoa järjestelmää. Päinvastoin, se voi tuottaa tilanteen, jossa mikään toimija ei kykene koordinoimaan muutosta – ei hallinto, ei oppositio.

Iran ei siis ole vallankumouksessa. Se on maa, jossa talousongelmat synnyttävät toistuvasti poliittista tyytymättömyyttä, mutta vallankäyttö on järjestetty niin, että se kestää tämän paineen ilman, että järjestelmä murtuu. Todellinen kysymys ei ole, kaatuuko järjestelmä huomenna, vaan kuinka kauan se voi jatkaa näin – ja millä hinnalla.